Suomen tarina valtiona ei ala itsenäisyysjulistuksesta vaan yli sata vuotta aiemmin. Autonomian aikana maa sai oman hallinnon, oman rahan, oman pääkaupungin, oman kirjakielen ja lopulta oman eduskunnan – kaikki vieraan keisarin alaisuudessa. Kun ero Venäjästä lopulta tuli, valtio oli jo käytännössä olemassa.
Kun Ruotsi hävisi Suomen sodan, Suomi olisi voitu liittää Venäjään tavallisena maakuntana. Näin ei kuitenkaan käynyt. Aleksanteri I vahvisti Porvoon valtiopäivillä Suomen vanhat lait, luterilaisen uskonnon ja säätyjen erioikeudet, ja maasta muodostettiin autonominen suuriruhtinaskunta.
Ratkaisu oli keisarin näkökulmasta käytännöllinen: tyytyväinen raja-alue oli turvallisempi kuin kapinoiva. Suomen kannalta se oli ratkaiseva. Autonomia tarkoitti omaa hallintoa, omaa virkakuntaa, omaa oikeuslaitosta ja omaa lainsäädäntöä – rakenteita, joita ilman itsenäisyys olisi myöhemmin ollut paljon vaikeampaa.
Helsinki oli 1800-luvun alussa pieni puukaupunki, mutta siitä tehtiin pääkaupunki poliittisista syistä: Turku oli liian ruotsalaismielinen ja liian kaukana Pietarista. Uutta pääkaupunkia alettiin rakentaa suunnitelmallisesti, ja tuloksena syntyi empire-tyylinen keskusta, joka on yhä Helsingin tunnistettavin osa.
Turun suurpalo sinetöi muutoksen. Palon jälkeen maan ainoa yliopisto siirrettiin Helsinkiin, jolloin myös henkinen ja tieteellinen keskus vaihtoi paikkaa. Näin Helsingistä tuli kertaheitolla sekä hallinnon että sivistyksen keskus.
Autonomian aika oli suomalaisen identiteetin syntyaikaa. Fennomaanit ajoivat suomen kielen asemaa hallinnossa ja koulutuksessa, ja kielireskripti aloitti prosessin, jossa suomi nostettiin vähitellen ruotsin rinnalle. J. V. Snellman oli tässä työssä keskeinen hahmo.
Samaan aikaan syntyi kansallinen kulttuuri: Kalevala kokosi kansanrunouden, kirjallisuus ja taide etsivät suomalaisia aiheita, ja koululaitos levitti lukutaitoa. Oma raha, rautatiet ja teollistuminen sitoivat maan yhteen myös aineellisesti. Vuosisadan lopulla Suomessa oli jo kansakunta, joka tunnisti itsensä.
Vuosisadan lopulla Venäjä alkoi kaventaa Suomen erityisasemaa. Helmikuun manifesti rajoitti autonomiaa niin voimakkaasti, että sitä pidettiin Suomessa valtiokaappauksena. Vastarinta oli aluksi laillista ja sivistynyttä: suureen adressiin kerättiin yli puoli miljoonaa nimeä, mikä oli tuolloisessa Suomessa valtava määrä.
Vastarinta myös radikalisoitui, ja kenraalikuvernööri Bobrikov murhattiin. Ensimmäinen sortokausi päättyi Venäjän vallankumouksellisen levottomuuden ja vuoden 1905 suurlakon myötä. Toinen sortokausi alkoi muutamaa vuotta myöhemmin ja jatkui aina Venäjän vallankumoukseen asti.
Suurlakon jälkeen Suomi sai läpi uudistuksen, joka oli aikanaan poikkeuksellinen: säätyvaltiopäivät korvattiin yksikamarisella eduskunnalla, ja äänioikeus laajeni yleiseksi ja yhtäläiseksi. Naiset saivat sekä äänioikeuden että vaalikelpoisuuden, ensimmäisinä Euroopassa.
Ensimmäisissä vaaleissa eduskuntaan valittiin 19 naista, mikä oli tuolloin maailmanennätys. Uudistuksen käytännön merkitystä rajoitti kuitenkin se, että keisari saattoi hajottaa eduskunnan mielensä mukaan – ja teki niin toistuvasti. Demokratia oli olemassa paperilla ennen kuin se toimi käytännössä.
Reilut sata vuotta, Suomen sodasta itsenäistymiseen. Sinä aikana Suomea hallitsi kuusi Venäjän keisaria suuriruhtinaan ominaisuudessa.
Ei ollut. Suomella oli oma hallinto, lainsäädäntö, raha ja myöhemmin eduskunta, mutta ei omaa ulkopolitiikkaa eikä täyttä itsemääräämisoikeutta. Ylin valta oli keisarilla.
Ensimmäisinä Euroopassa sekä äänioikeuden että vaalikelpoisuuden. Uusi-Seelanti oli myöntänyt naisille äänioikeuden ja Australia molemmat oikeudet jo aiemmin, mutta Suomen naiset olivat ensimmäisiä, jotka käyttivät molempia oikeuksiaan täysimittaisesti.
Kaksi ajanjaksoa, joina Venäjä pyrki yhtenäistämään keisarikuntaa ja kaventamaan Suomen autonomiaa. Ensimmäinen alkoi helmikuun manifestista ja päättyi suurlakkoon, toinen jatkui Venäjän vallankumoukseen asti.