Suomen keskiaika kesti lähes 400 vuotta – 1100-luvulta 1500-luvun reformaatioon. Se oli aikaa, jolloin kristinusko, kivilinnat ja kaupungit tulivat Suomeen, mutta jolloin yli 90 prosenttia väestöstä eli edelleen talonpoikina omalla maallaan.
Tarinan mukaan Ruotsin kuningas Eerik Pyhä ja englantilaissyntyinen piispa Henrik tekivät 1150-luvulla ensimmäisen ristiretken Lounais-Suomeen. Tapahtuman historiallisuus on epävarma, sillä varhaisin lähde on kirjoitettu vasta yli sata vuotta myöhemmin.
Piispa Henrikistä tuli tarinan mukaan Suomen suojeluspyhimys sen jälkeen, kun talonpoika Lalli surmasi hänet Köyliönjärven jäällä tammikuussa 1156. Onko Lallia edes ollut olemassa, on historiantutkimuksessa yhä avoin kysymys.
Vuonna 1323 solmittu Pähkinäsaaren rauha oli ensimmäinen Ruotsin ja Novgorodin välinen rauhansopimus, ja siinä määriteltiin ensimmäistä kertaa Suomen itäraja – ainakin Karjalan osalta. Raja ei ollut vain paperia: se merkitsi myös kahden erilaisen uskonnollisen ja kulttuurisen vaikutuspiirin rajaa.
Keskiajan Suomea kutsuttiin ruotsalaisten toimesta 1350–1470-luvuilla nimellä Österland eli Itämaa, koska nimitys Suomi tarkoitti tuolloin vain nykyistä Varsinais-Suomea.
Yli 90 prosenttia keskiajan Suomen asukkaista sai elantonsa oman tilansa viljelystä. Keskiaikaa voidaankin pitää ennen kaikkea talonpoikaiskulttuurin aikana – kaupungit ja linnat olivat harvinaisia poikkeuksia arjen keskellä.
Yhteiskunta jakautui neljään säätyyn: talonpoikiin, asepalvelusta suorittaneeseen ja veroista vapautettuun rälssiin, papistoon sekä kaupankäynnistä ja käsityöstä vastanneisiin porvareihin. Rälssin erioikeus perustui ennen kaikkea verovapauteen, ja siitä kehittyi 1500-luvulla aatelissääty.
Suomen vanhin säilynyt ja suurin keskiaikainen linna, Turun linna, rakennettiin 1280-luvulla Aurajoen suulle Ruotsin kruunun hallintokeskukseksi. Linna on sittemmin ollut niin herttuan renessanssilinna kuin museokin.
1990-luvun laajojen arkeologisten kaivausten pohjalta Turkuun perustettiin Aboa Vetus Ars Nova -museo, joka esittelee keskiajan kaupungin arkeologiaa suoraan kaivauspaikan päällä.
Mahdollisesti varhaisin Suomessa laadittu kirjallinen teos on 1200-luvulla kirjoitettu latinankielinen Pyhän Henrikin legenda. Varhaisin nimeltä tunnettu kirjailija keskiajan Suomesta on puolestaan Jöns Budde, joka eli Naantalin luostarissa 1400-luvun jälkipuolella ja tunnetaan laajasta kirjakäännöstuotannostaan.
Vanhin tunnettu Suomea koskeva asiakirjalähde on niin sanottu Gravis admodum -kirje, jonka paavi Aleksanteri III lähetti Uppsalan arkkipiispalle vuonna 1171 tai 1172 – todiste siitä, että Suomi oli jo tuolloin osa laajempaa eurooppalaista kirkollista verkostoa.
Historiallisuus on epävarma. Varhaisin lähde on kirjoitettu vasta yli sata vuotta tapahtumien jälkeen, ja Lallin olemassaolosta ei ole varmuutta – tarina on silti yksi Suomen tunnetuimmista keskiajan kertomuksista.
Rälssi tarkoitti ennen kaikkea verovapautta, jonka katolinen kirkko ja maallinen ylimystö olivat hankkineet itselleen vastineeksi asepalveluksesta. 1500-luvulla maallisesta rälssistä kehittyi aatelissääty.
Perinteisesti keskiajan katsotaan päättyneen 1500-luvun reformaatioon, joka toi mukanaan uskonpuhdistuksen ja katolisen kirkon vallan murtumisen Pohjoismaissa.
Arkeologiset kaivaukset, kuten Aboa Vetus -museon perustana olleet 1990-luvun kaivaukset Turussa, sekä säilyneet kirkolliset asiakirjat ja legendat ovat tärkeimmät lähteet keskiajan tutkimukselle.