Ei juoksevaa vettä, ei sähköä, ei pesukonetta. Sata vuotta sitten tavallinen arki suomalaisessa maalaistalossa ja kaupungissa oli täynnä ratkaisuja, jotka tuntuvat nykyään uskomattomilta – mutta jotka olivat aikanaan täysin tavallisia.
Moni suomalainen asui vielä 1800-luvulla ja paikoin 1930-luvulle asti savupirtissä – talossa, jossa ei ollut hormia lainkaan. Lämmityksen aikana savu levisi vapaasti sisätiloihin ja poistui vasta pienestä luukusta, kun kiuas oli kuumentunut riittävästi.
Ratkaisu ei ollut vahinko vaan taloudellinen valinta: savupirtin lämmitys kului vähemmän polttopuuta, ja piipulliset talot vaativat kalliita tiiliä, joita ei ollut vielä laajalti saatavilla. Länsi-Suomessa siirryttiin piipullisiin taloihin nopeammin kuin syrjäisillä itäisillä seuduilla.
Leipomista ei tehty joka viikko, vaan usein vain muutaman kerran vuodessa suuria eriä kerralla. Reikäleipä sai nimensä keskellä olevasta reiästä, jonka avulla kuivat leivät pujotettiin vartaille roikkumaan tuvan tai aitan kattoon – näin ne säilyivät syömäkelpoisina koko talven.
Ennen syömistä kuiva leipä usein kostutettiin. Puuro oli toinen arjen peruspilari: ohra-, ruis- ja kaurapuurot olivat monelle perheelle päivittäistä ruokaa jo kauan ennen kuin peruna tai vehnätuotteet yleistyivät ruokapöydässä.
Ennen kansakoulujärjestelmän vakiintumista kansanopetus keskittyi pitkään ennen kaikkea katekismuksen ulkoa opetteluun – ei niinkään varsinaiseen kirjoitus- tai laskutaitoon. Kansakoulunopettaja saattoi olla kylän ainoa lukutaitoinen henkilö.
Piirijakoasetus alkoi 1800–1900-lukujen vaihteessa varmistaa, ettei koulumatka saanut ylittää viittä kilometriä. Oppivelvollisuuslaki tuli voimaan vuonna 1921, minkä myötä kansakoulusta tuli kuusivuotinen ja kiertokoulut alkoivat väistyä.
Pyykinpesu oli ennen pesukoneita niin raskasta työtä, että sitä on verrattu metsätöihin. Pyykki pestiin kotitekoisella saippualla tai lipeällä pesulautaa vasten, minkä jälkeen se kuljetettiin rantaan huuhdeltavaksi järveen tai jokeen. Lipeä oli vaarallista ainetta, ja onnettomuuksia sattui, kun sitä säilytettiin huolimattomasti vaikkapa tyhjässä maitopullossa.
Suurilla kartanoilla ja tiloilla arkea pyöritti pehtori: taloudenhoitaja, joka vastasi peltotöistä, karjanhoidosta ja koko työväen – renkien, piikojen ja torppareiden – palkka-asioista. Pehtoreita tarvittiin erityisesti silloin, kun tilan omistaja asui muualla.
Maaseudulla talvi- ja kesäreitit saattoivat poiketa täysin toisistaan: talvella hyödynnettiin jäätyneitä järviä ja jokia, joiden yli pääsi suoraan hevosreellä ilman kesäisin tarvittavaa kiertelyä.
Kaupungeissa muutos oli vielä nopeampi. Helsingin hevosraitiotie oli palvellut kaupunkilaisia vuodesta 1890, mutta jo syyskuussa 1900 kaupunki sai ensimmäiset sähköraitiovaununsa – ja seuraavana vuonna 1901 viimeinen hevosvetoinen vaunu poistui keskustan kaduilta kokonaan.
Piiput ja tiilet olivat kalliita, ja savupirtin lämmitys kului vähemmän polttopuuta. Ratkaisu oli taloudellisesti järkevä, vaikka se oli terveydelle haitallinen.
Perusruokavalio oli samankaltainen laajalti maaseudulla: puuroa, suolattua lihaa ja kalaa sekä juureksia kuten naurista. Alueelliset erot näkyivät kuitenkin muun muassa leipäperinteissä.
Isäntä omisti tilan, mutta pehtori hoiti käytännön johtamisen: työntekijät, tuotannon ja arjen pyörittämisen. Pehtoreita tarvittiin erityisesti, kun omistaja ei itse asunut tilalla.
Kaikki tehtiin käsin: pesu pesulaudalla, kuljetus rannalle ja huuhtelu kylmässä vedessä. Työtä on verrattu raskaudeltaan metsätöihin.