Itämeri on outolintu maailman merien joukossa. Se on liian makea ollakseen kunnon meri ja liian suolainen ollakseen järvi, ja niin nuori, että ihminen ehti nähdä sen syntyvän. Juuri nämä piirteet tekevät siitä sekä poikkeuksellisen herkän että kiehtovan – täällä jokainen laji elää sietokykynsä äärirajoilla.
Vielä parikymmentä tuhatta vuotta sitten koko Itämeren allas oli useiden kilometrien paksuisen jäätikön alla. Kun jää suli, altaasta tuli vuoroin makeavetinen järvi ja vuoroin murtovesiallas sen mukaan, oliko yhteys valtamereen auki vai kiinni. Vaiheilla on omat nimensä: Baltian jääjärvi, Yoldiameri, Ancylusjärvi ja Litorinameri.
Nykyisen kaltaiseksi meri asettui vasta noin kaksituhatta vuotta sitten. Geologisessa mittakaavassa se on silmänräpäys, ja siksi Itämeren lajistolla ei ole ollut aikaa kehittyä paikallisiksi erikoisuuksiksi samaan tapaan kuin vanhoissa merissä. Maankohoaminen jatkaa yhä työtään ja muokkaa rantaviivaa vuosi vuodelta.
Itämeren suolapitoisuus on vain murto-osa valtamerten vastaavasta, ja se laskee tasaisesti Tanskan salmilta Perämerelle päin. Syy on yksinkertainen: valuma-alue on nelinkertainen mereen verrattuna, joten jokia pitkin virtaa jatkuvasti valtavasti makeaa vettä, kun taas suolaista vettä pääsee sisään vain kapeiden ja matalien salmien kautta.
Lopputulos on elinympäristö, joka ei sovi oikein kenellekään. Merilajeille vesi on liian makeaa, järvilajeille liian suolaista. Molemmat ryhmät elävät täällä sietokykynsä äärirajoilla, mikä näkyy myös yksilöiden koossa – sama laji jää Itämeressä usein selvästi pienemmäksi kuin valtameressä.
Rehevöityminen on Itämeren suurin ympäristöongelma. Maalta valuvat ravinteet, ennen kaikkea fosfori, ruokkivat levien ja syanobakteerien kasvua. Kun massa lopulta vajoaa pohjaan ja hajoaa, hajotus kuluttaa hapen.
Tästä syntyy noidankehä. Hapettomassa pohjassa sedimenttiin sitoutunut fosfori vapautuu takaisin veteen ja ruokkii uutta kasvua – ilmiötä kutsutaan sisäiseksi kuormitukseksi. Siksi meri ei parane välittömästi, vaikka päästöt maalta saataisiin loppumaan. Suolapulssien harveneminen on pahentanut tilannetta, sillä juuri ne tuovat happea syvänteisiin.
Kesän tutuin ilmiö kulkee väärällä nimellä. Sinilevä on syanobakteeri, ei levä, vaikka se yhteyttääkin levien tapaan. Ero ei ole pelkkää saivartelua: monet sinilevälajit pystyvät sitomaan typen suoraan ilmakehästä, mitä varsinaiset levät eivät osaa.
Juuri siksi typen vähentäminen ei yksin auta – sinilevä ottaa tarvitsemansa typen ilmasta, jos vedessä on tarpeeksi fosforia. Kaikki sinilevät eivät ole myrkyllisiä, mutta osa tuottaa maksa- ja hermomyrkkyjä, eikä lajia voi erottaa silmämääräisesti. Siksi kukinnassa ei uida eikä koirien anneta juoda vettä.
Itämerta reunustaa yhdeksän valtiota, ja sen valuma-alueella asuu kymmeniä miljoonia ihmisiä. Yhdenkään maan omat toimet eivät riitä, ja siksi suojelu on lähtökohtaisesti kansainvälistä – merta koskee oma sopimuksensa ja yhteinen suojelukomissio.
Ratkaisut löytyvät kuitenkin enimmäkseen maalta: maatalouden ravinnepäästöjen vähentäminen, jätevedenpuhdistuksen tehostaminen ja valuma-alueen vesienhallinta. Tässä on myös toivoa – jätevedenpuhdistus on Suomessa parantunut merkittävästi, ja pitkän aikavälin ennusteissa fosforitasojen ja leväkukintojen arvioidaan kääntyvän laskuun.
Ei kannata. Osa sinilevistä tuottaa maksa- ja hermomyrkkyjä, eikä myrkyllistä lajia voi erottaa silmämääräisesti. Lapsia ja koiria ei pidä päästää veteen eikä juomaan sitä lainkaan.
Suolaisuus laskee etelästä pohjoiseen: Tanskan salmilla vesi on selvästi suolaisempaa kuin Perämerellä. Suolaista vettä tulee lisää harvoin toistuvina suolapulsseina.
Suunta on hitaasti oikea. Jätevedenpuhdistus on tehostunut ja ravinnekuormitus vähentynyt, mutta sisäinen kuormitus hidastaa toipumista vuosikymmeniä. Nopeaa käännettä ei ole odotettavissa.
Itämerennorppa, joka tarvitsee lunta ja jäätä pesäänsä. Leudot talvet ovat sille suora uhka. Toinen hyljelajimme, harmaahylje, pärjää jäätilanteen suhteen paremmin.