Suomen vaihtolämpöiset eläimet ovat täynnä yllätyksiä: rantakäärme teeskentelee kuolevansa haisevan näytelmän kera, vesilisko kasvattaa menetetyn häntänsä uudelleen, ja viitasammakkokoiras muuttuu keväällä hetkeksi kirkkaan siniseksi. Näiden lajien selviytymiskeinot ovat hioutuneet miljoonien vuosien aikana täydellisiksi.
Suomen kaksi yleisintä käärmelajia erottaa toisistaan helpoiten pään takana olevista merkeistä: rantakäärmeellä on vaaleat, usein keltaiset korvatäplät niskan kummallakin puolella, jotka puuttuvat kyyltä kokonaan. Myös pään muoto poikkeaa – rantakäärmeen pää on pyöreähkö, kyyn taas kolmiomainen ja terävä.
Kun rantakäärme ei pääse pakoon, se turvautuu dramaattiseen viimeiseen keinoon: se kääntyy selälleen, avaa suunsa, antaa kielen roikkua ja erittää samalla anaalirauhasistaan äärimmäisen pahanhajuista nestettä. Tätä valekuolemaa kutsutaan tanatoosiksi, ja se saa monen pedon menettämään kiinnostuksensa täysin.
Vaskitsa näyttää käärmeeltä, mutta on itse asiassa täysin jalaton lisko. Selkein ero paljastuu silmistä: vaskitsalla on liikkuvat silmäluomet, joten se voi räpytellä ja sulkea silmänsä aivan kuten ihminen, kun taas käärmeen silmiä peittää aina kiinteä, läpinäkyvä suomukalvo.
Vesilisko puolestaan turvautuu äärimmäiseen hätäratkaisuun joutuessaan pedon kynsiin hännästä: se pudottaa hännänpätkän tahallaan (autotomia), jolloin irronnut häntä jää sätkimään ja hämäämään petoa, kun eläin itse pakenee. Menetetyn hännän tilalle kasvaa ajan mittaan kokonaan uusi, luineen ja lihaksineen.
Suomen sammakot selviävät pitkästä talvesta vedenalaisessa horroksessa ilman keuhkohengitystä: niiden ohut ja herkkä iho päästää läpi happea suoraan kylmästä vedestä, mikä riittää hidastuneen aineenvaihdunnan tarpeisiin koko talveksi.
Keväällä viitasammakkokoiraat puolestaan tekevät jotain poikkeuksellista: soidinkauden huipulla niiden selkä ja kyljet muuttuvat muutamaksi päiväksi kirkkaan vaaleansinisiksi houkutellakseen naaraita. Kyseessä on yksi Suomen luonnon näyttävimmistä ja lyhytkestoisimmista väri-ilmiöistä.
Rupikonna erottuu sammakosta helposti: sen iho on kuiva ja täynnä nystyröitä, ja se liikkuu useimmiten kävellen tai kömpien, ei loikkien, koska sen takajalat ovat lyhyemmät kuin sammakolla. Sammakon iho taas on sileä ja kostea, ja se pakenee pitkillä, joustavilla loikilla.
Rupikonna kompensoi hitautensa tehokkaalla kemialla: sen ihonystyröiden ja pään takana olevien rauhasten erittämä bufotoksiini aiheuttaa pedolle voimakasta kuolaneritystä ja pahanmakuisuutta, minkä ansiosta moni peto jättää konnan rauhaan jo ensimmäisen makupalan jälkeen.
Käärmeen kallon suomujen alla piilee valoherkkä parietaalisilmä eli niin sanottu kolmas silmä. Se ei muodosta kuvia, mutta reagoi suoraan valon määrään ja vuorokauden pituuden vaihteluihin, mikä auttaa käärmettä säätelemään sisäistä kelloaan – muun muassa sitä, milloin on aika herätä keväällä horroksesta.
Suomen harvinaisin matelija on kangaskäärme, jota tavataan luonnossamme ainoastaan Ahvenanmaalla. Se on täysin vaaraton ja myrkytön, ja syö pääasiassa muita matelijoita, kuten sisiliskoja. Laji on Suomessa erittäin uhanalainen ja tiukasti rauhoitettu.
Ei, rantakäärme on täysin myrkytön ja vaaraton. Ainoa riski on sen puolustautuessaan erittämä pahanhajuinen neste.
Kyyn purema on vakava mutta harvoin hengenvaarallinen terveelle aikuiselle; lapset, allergiset ja lemmikit ovat suuremmassa riskissä. Purtua kohtaa hoidetaan aina lääkärissä.
Kyllä, vaskitsa on Suomessa rauhoitettu laji, vaikka se ei ole valtakunnallisesti uhanalainen.
Kosteat niityt, lampien rannat ja aurinkoiset kivikot ovat parhaita paikkoja – erityisesti keväällä soidin- ja kutuaikaan.