Suomen kasvillisuus on paljon enemmän kuin vihreää taustaa metsäretkillä. Kansalliskukkamme on tappavan myrkyllinen, soiden pikkuruinen kihokki syö hyönteisiä, ja nälkävuosina männyn kuori piti kansan hengissä. Kasveihin kietoutuu myös vuosisatoja vanhaa taikauskoa ja keskiajan lääketiedettä.
Kielo valittiin Suomen kansalliskukaksi vuonna 1967 pitkän kansanäänestyksen ja kiistelyn jälkeen – osa piti sitä liian tavallisena ja kaupallisena valintana. Ironista kyllä, tämä herkän tuoksuva valkokukkainen kasvi on äärimmäisen myrkyllinen: sen kaikista osista on löydetty kymmeniä sydämen toimintaan vaikuttavia glykosidejä.
Vastaavaa kaksijakoisuutta löytyy kaukasianjättiputkesta, joka on levinnyt haitalliseksi vieraslajiksi Suomen tienvarsille. Sen kasvineste sisältää furanokumariineja, jotka yhdessä auringon UV-säteilyn kanssa aiheuttavat iholle vakavia, palovamman kaltaisia rakkuloita – reaktio tunnetaan nimellä fytofotodermatiitti.
Vanhassa kansanuskossa sananjalan ja muiden saniaisten uskottiin kukkivan salaperäisesti juhannusyönä vain hetken ajan. Todellisuudessa saniaiset ovat itiökasveja eivätkä kuki koskaan, mikä teki tarusta entistä lumoavamman: kukan tai siemenen löytäjä saisi näkymättömyyden lahjan ja pääsisi käsiksi maan kätkemiin aarteisiin.
Usko oli niin voimakas Euroopassa, että katolinen kirkko kielsi vuonna 1612 saniaisten siementen keräämisen juhannusyönä maagisten voimien toivossa.
Ravinneköyhillä soilla kasvava kihokki on ratkaissut typenpuutteensa ainutlaatuisella tavalla: sen lehtien punaisissa karvoissa kimaltelee tahmea pisara, joka näyttää hyönteisestä kastehelmeltä. Kun hyönteinen tarttuu kiinni, lehtikarvat kietoutuvat sen ympärille ja erittävät entsyymejä, jotka sulattavat saaliin ravinnoksi muutamassa viikossa.
Toisenlaista selviytymistarinaa edustaa väinönputki, jota jo viikingit viljelivät ravinnoksi ja lääkkeeksi. Keskiajalla sen juurta pidettiin niin tehokkaana, että sitä käytettiin suojana ruttoa vastaan – legendan mukaan arkkienkeli Gabriel oli neuvonut munkille kasvin parantavan voiman unessa, mistä juontuu myös sen tieteellinen nimi Angelica archangelica.
Suomen historian nälkävuosina pettu eli männyn kuoren ja puuaineksen välissä oleva jälsikerros kuivattiin, paahdettiin ja jauhettiin leivän joukkoon ruisjauhon täytteeksi. Oikein valmistettuna pettu piti ihmisiä hengissä silloin, kun viljasato oli tuhoutunut kokonaan.
Taistelukentillä puolestaan luotettiin siankärsämöön: kasvin tieteellinen nimi Achillea viittaa suoraan kreikkalaiseen sankariin Akhilleukseen, jonka kerrottiin oppineen kentauri Kheironilta kasvin käytön haavojen ja verenvuodon hoitoon. Kasvi tunnettiinkin kansanperinteessä myös nimellä veriruoho.
Käenkaali eli ketunleipä osaa lukea säätä: sen kolmiosaiset lehdet painuvat suppuun ja ikään kuin nukahtavat ennen sadetta tai yön tullessa, mikä suojaa niiden herkkää rakennetta. Ilmiötä kutsutaan kasvien uniliikkeeksi, ja sen voi bongata monesta hämärästä kuusimetsästä.
Rantavesissä järviruoko tekee hiljaista mutta valtavaa työtä: sen juuristo sitoo vedestä typpeä ja fosforia, ehkäisee rehevöitymistä ja pitää ranta-alueen pohjan koossa aaltojen kuluttamana. Ja kun syksy tulee, puolukka pärjää ilman pakastinta ihan omin avuin – sen luontainen bentsoehappo tekee siitä lähes ikuisesti säilyvän survoksena.
Kielon marjat ja muut osat ovat myrkyllisiä pieninäkin määrinä, joten niitä ei pidä koskaan syödä. Epäillyssä myrkytyksessä kannattaa ottaa yhteyttä Myrkytystietokeskukseen.
Kyllä, kihokkeja tavataan soilla ympäri Suomea. Suomessa kasvaa kolme lajia, joista pienin kihokki on luokiteltu uhanalaiseksi.
Kasviin ei pidä koskea paljain käsin, ja poistotyössä suositellaan suojavaatetusta, käsineitä ja silmäsuojia auringon UV-säteilyn aiheuttaman riskin vuoksi.
Nykyään pettua käytetään lähinnä harrastelijaleipurien ja historiaruoasta kiinnostuneiden keskuudessa, ei enää välttämättömyytenä.