Hyönteiset ovat Suomen luonnon aliarvostettuja mestareita: ne vaeltavat mantereiden yli, rakentavat lämpöä säänteleviä pesäkekoja, pyydystävät saaliinsa hiekkaan kaivetuilla loukuilla ja jotkut jopa loistavat pimeässä tai päästävät ääntä puolustautuessaan.
Suomen kansallisperhoseksi äänestettiin vuonna 2017 itsenäisyyden juhlavuonna paatsamasinisiipi, joka voitti tiukan yleisöäänestyksen niukasti suruvaipan edellä. Se on herkkä ja pieni, mutta symboloi hyvin suomalaista kevättä ja kesää.
Ohdakeperhonen puolestaan on yksi maailman vaikuttavimmista vaeltajista: se lentää sukupolvien ketjuna Pohjois-Afrikasta ja Etelä-Euroopasta aina Suomeen ja joskus jopa Huippuvuorille asti, matkan pituuden noustessa parhaimmillaan tuhansiin kilometreihin.
Kiiltomadon lentokyvytön naaras kiipeää kesäyönä kasvuston latvaan ja loistaa kemiallisesti tuotettua vihreää valoa houkutellakseen lentäviä koiraita luokseen – ilmiötä kutsutaan bioluminesenssiksi, ja se on yksi tehokkaimmista tunnetuista valontuotannon muodoista.
Muurahaisleijonan toukka puolestaan ei jahtaa saalistaan lainkaan, vaan kaivaa hienoon hiekkaan suppilomaisen kuopan ja piiloutuu pohjalle. Kun muurahainen liukastuu reunan yli, toukka viskoo sen päälle hiekkaa, kunnes saalis putoaa suoraan sen leukoihin.
Kekomuurahaiset lämmittävät pesäänsä poikkeuksellisen nokkelasti: työläiset käyvät keon aurinkoisella pinnalla lämmittelemässä tummaa kehoaan ja kantavat sitten keräämänsä lämmön pesän syvyyksiin yhdyskunnan hyödyksi – ilmiötä kutsutaan sosiaaliseksi lämmönsäätelyksi.
Pääkallokiitäjä, Suomen suurin perhonen, on yksi harvoista perhosista, joka pystyy tuottamaan ääntä: se imee ilmaa nieluunsa ja puhaltaa sen ulos äänielimensä läpi, mikä synnyttää yllättävän kovan piipityksen tai vinkunan uhkatilanteessa.
Vesihämähäkki on Suomen ainoa lähes koko elämänsä veden alla viettävä hämähäkkilaji. Se kuljettaa takaruumiinsa karvoituksessa ilmakuplia ja kutoo vesikasvien väliin tiiviin verkon, johon se kerää ilmaa, kunnes syntyy pysyvä vedenalainen ilmatasku eli sukelluskello.
Metsässä lahopuiden kuoren alta löytyvät kiemuraiset syömäkuviot ovat kaarnakuoriaisten, kuten kirjanpainajan, jälkiä: emo kaivaa puuhun emokäytävän ja munii siihen, ja kuoriutuvat toukat syövät puun nilakerrosta sivusuunnassa, jolloin syntyy lajille tyypillinen kuvio.
Sudenkorennot ovat luonnon tehokkaimpia saalistajia: ne eivät jahtaa saalista suoraan, vaan niiden aivot laskevat saaliin lentosuunnan ja nopeuden etukäteen ja ohjaavat korennon suoraan kohtaan, johon saalis on vasta tulossa. Onnistumisprosentti on jopa yli 95 prosenttia.
Suopursu kasvaa runsaana Suomen soilla, ja sen tuoksuva kasvusto tarjoaa kodin myös harvinaisemmille hyönteisille: esimerkiksi Suomittari-perhosen toukka syö nimenomaan suopursua ja juolukkaa, minkä vuoksi laji löytyy lähes aina juuri soiden ja rämeiden läheisyydestä.
Kiiltomato on melko yleinen mutta huonosti tunnettu laji, jota näkee parhaiten pimeinä heinä-elokuun öinä valoisilla niityillä ja metsänreunoilla.
Ei, se on täysin vaaraton ihmiselle. Sen ääntä ja ulkonäköä on kuitenkin historiassa pidetty pahaenteisenä.
Kyllä, erityisesti kuivuudesta heikentyneissä kuusikoissa kirjanpainaja voi levitä laajasti ja tappaa suuriakin puumääriä.
Parhaita paikkoja ovat lammet, hitaasti virtaavat joet ja niiden rannat lämpiminä kesäpäivinä, jolloin saalistus on vilkkaimmillaan.