Jatkosota oli kolme hyvin erilaista sotaa peräkkäin: nopea hyökkäys, yli kaksi vuotta lähes liikkumatonta asemasotaa ja lopulta muutaman viikon epätoivoinen torjuntataistelu. Sen päättyminen ei myöskään tuonut rauhaa, vaan uuden sodan – tällä kertaa entistä aseveljeä vastaan.
Jatkosota jaetaan tavallisesti kolmeen vaiheeseen, ja ne poikkeavat toisistaan niin paljon, että ne tuntuvat eri sodilta. Hyökkäysvaiheessa Suomi eteni nopeasti, ohitti vanhan rajan ja miehitti Itä-Karjalan alueita. Tavoite oli talvisodassa menetettyjen alueiden takaisinvaltaus, mutta eteneminen jatkui sen ylikin.
Loppuvuodesta 1941 hyökkäys pysähtyi, ja alkoi asemasota, joka kesti yli kaksi vuotta. Rintama jähmettyi, ja sotaa käytiin kaivetuista asemista käsin. Kolmas vaihe oli lyhyt ja rajuin: kesäkuussa 1944 alkanut suurhyökkäys, joka mursi puolustuksen ja pakotti Suomen etsimään ulospääsyä.
Kysymys Suomen ja Saksan suhteen luonteesta on suomalaisen historiantutkimuksen kiistellyimpiä. Perinteinen tulkinta on erillissotateesi: Suomi kävi omaa sotaansa omista syistään ja sattui vain toimimaan samaan aikaan Saksan kanssa samaa vihollista vastaan.
Tätä on myös haastettu. Suomi sai Saksalta aseita, viljaa ja polttoainetta, joukot toimivat rinnakkain, ja Ryti–Ribbentrop-sopimus oli selvä poliittinen sitoumus. Nykytutkimuksessa kuva on vivahteikkaampi kuin kumpikaan ääripää: kyse oli tosiasiallisesta yhteistyöstä ilman muodollista liittosopimusta, ja Suomen liikkumavara vaihteli sodan vaiheiden mukaan.
Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi kesäkuussa 1944 valtavalla tykistö- ja ilmakeskityksellä Karjalankannaksella. Etulinja murtui nopeasti, ja puolustus perääntyi taaemmille linjoille tilanteessa, joka näytti hetken katastrofaaliselta.
Ratkaisu tuli Talin–Ihantalan alueella, jossa käytiin Pohjoismaiden historian suurin taistelu. Suomalaisten onnistui pysäyttää eteneminen, mihin vaikuttivat keskitetty tykistönkäyttö, saksalainen materiaaliapu ja se, että puna-armeijan painopiste siirtyi Keski-Euroopan suuntaan. Torjuntavoitto ei kääntänyt sotaa voitoksi, mutta se loi edellytykset neuvotella rauhasta.
Moskovan välirauhan ehdot olivat ankarat. Suomi palasi talvisodan jälkeisiin rajoihin, luovutti Petsamon, vuokrasi Porkkalan Neuvostoliitolle sotilastukikohdaksi ja sitoutui maksamaan mittavat sotakorvaukset. Karjalan väestö joutui evakkoon toistamiseen.
Sotakorvaukset osoittautuivat kuitenkin kaksiteräisiksi. Ne oli maksettava tavarana – laivoina, kaapeleina ja koneina – mikä pakotti rakentamaan raskaan metalliteollisuuden lähes tyhjästä. Kun korvaukset oli maksettu, Suomella oli teollisuus, joka kannatteli vientiä vuosikymmeniä. Harva velka on tuottanut yhtä paljon.
Välirauha velvoitti Suomen karkottamaan saksalaiset joukot maasta tiukalla aikataululla. Näin syttyi Lapin sota, jossa entiset aseveljet ajautuivat vastakkain. Aluksi molemmat osapuolet välttelivät taisteluita, mutta tilanne kärjistyi nopeasti.
Vetäytyessään saksalaiset tuhosivat Lappia järjestelmällisesti: siltoja räjäytettiin, kyliä poltettiin ja Rovaniemi tuhoutui lähes kokonaan. Lapin jälleenrakennus kesti vuosia, ja sodan jäljet näkyvät alueen rakennuskannassa yhä. Lapin sota on jäänyt suomalaisessa muistelussa muiden sotien varjoon, vaikka sen inhimillinen ja aineellinen hinta oli suuri.
Nimi vakiintui Suomessa sodan aikana ja korostaa jatkumoa talvisotaan: kyse oli samasta konfliktista samaa vastustajaa vastaan, ja tavoitteena oli talvisodassa menetettyjen alueiden palauttaminen.
Välirauha on aselepo, joka lopettaa taistelut mutta jättää lopullisen rauhansopimuksen myöhemmäksi. Jatkosodan lopullinen rauha solmittiin Pariisissa useita vuosia välirauhan jälkeen.
Kyllä. Korvaukset maksettiin täysimääräisesti tavarasuorituksina, ja urakka valmistui 1950-luvun alussa. Prosessi vauhditti merkittävästi Suomen teollistumista.
Vuokra-alue sijaitsi hyvin lähellä Helsinkiä, käytännössä tykkien kantaman päässä pääkaupungista. Alue palautettiin Suomelle etuajassa 1950-luvulla.