1800-luvun alussa Suomi oli hallinnollinen yksikkö, ei vielä kansakunta mielissä. Muutamassa vuosikymmenessä kieli, kirjallisuus ja taide loivat sen tunteen, että suomalaiset ovat kansa – ennen kuin valtio oli edes ajatuksena olemassa.
Suomi siirtyi Ruotsin vallasta Venäjän alaisuuteen vuonna 1809 ja sai autonomisen suuriruhtinaskunnan aseman. Yhteys Ruotsiin katkesi, ja uudessa tilanteessa alettiin kysyä, mikä oikeastaan yhdistää suomalaisia, kun yhteinen valtakunta oli hävinnyt.
Sama kysymys kiehtoi koko Eurooppaa 1800-luvulla: kansallisromantiikka etsi kielestä, kansanperinteestä ja historiasta aineksia kansallisen identiteetin rakentamiseen. Suomessa tähän liikkeeseen tarttuivat erityisesti yliopistopiirit Turussa ja myöhemmin Helsingissä.
1800-luvun alussa sivistyneistö puhui pääosin ruotsia, vaikka valtaosa kansasta puhui suomea. Fennomaanit, joiden johtohahmo J.V. Snellman oli, katsoivat, ettei kansallista sivistystä voi rakentaa vieraalla kielellä.
Snellmanin ajama vuoden 1863 kieliasetus oli käänne: se antoi suomen kielelle virallisen aseman ruotsin rinnalla. Muutos ei ollut välitön, vaan siirtymäaika venyi vuosikymmeniin, mutta suunta oli asetettu.
Elias Lönnrot kokosi vuosien mittaisilla keräysmatkoillaan Vienan Karjalasta ja muualta itäisestä runoalueesta hajanaisia kansanrunoja yhtenäiseksi eepokseksi. Ensimmäinen Kalevala ilmestyi 1835, laajempi versio 1849.
Kalevala antoi suomalaisille jotain, mitä monella muulla kansalla jo oli: oman muinaistarinan, sankarit ja mytologian. Sen merkitys ei ollut vain kirjallinen, vaan se todisti, että suomen kielellä voi kertoa suuria tarinoita.
Johan Ludvig Runeberg kirjoitti ruotsiksi, mutta hänen aiheensa olivat suomalaisia: Suomen sodan 1808–1809 tapahtumat, kansan sitkeys ja kotimaan maisemat. Vänrikki Stoolin tarinoiden avausruno Vårt land tunnetaan tänään Maamme-lauluna.
Runebergin ja Lönnrotin työt täydensivät toisiaan: toinen loi kansalle muinaistarinan, toinen antoi sille lähihistorian sankarit ja kotimaan tunteen. Molemmat julkaistiin samoihin aikoihin 1800-luvun puolivälissä.
1800–1900-lukujen vaihteen kulta-ajalla suomalainen kuvataide löysi oman aiheensa Kalevalasta. Akseli Gallen-Kallela maalasi sarjan tulkintoja Väinämöisestä, Ainosta ja Lemminkäisestä, ja hänen työnsä muokkasivat sitä, miltä nämä hahmot suomalaisten mielissä yhä näyttävät.
Kulta-aika huipentui kansainvälisesti Pariisin maailmannäyttelyssä 1899, jossa Gallen-Kallelan Kalevala-freskot Suomen paviljongissa herättivät huomiota – samaan aikaan kun Suomen autonomiaa Venäjän suunnalta uhattiin yhä voimakkaammin.
1800-luvun aatteellista liikettä, jossa suomen kieli, kansanperinne ja historia nostettiin suomalaisen identiteetin perustaksi. Se ei ollut poliittinen tapahtuma vaan pitkä kulttuurinen prosessi.
1800-luvun alun sivistyneistö kirjoitti pääosin ruotsiksi, koska se oli hallinnon ja koulutuksen kieli. Runebergin aiheet olivat silti suomalaisia, ja hänen teoksensa käännettiin myöhemmin suomeksi.
Välillisesti. Herääminen loi kansallistunteen ja kulttuurisen perustan vuosikymmeniä ennen itsenäistymistä 1917, mutta kyse oli eri aikakauden ja eri tapahtumien sarjasta.
Ei suoraan. Se on Lönnrotin toimittama kokoelma suullista kansanrunoutta ja mytologiaa, ei historiankirjoitusta – mutta sen vaikutus suomalaiseen identiteettiin on ollut hyvin todellinen.