Karhu on ollut suomalaisille pyhä ja pelätty olento vuosisatojen ajan – niin pyhä, ettei sen oikeaa nimeä uskallettu lausua ääneen. Kansanperinteen tarinoiden takaa löytyy myös eläin, jonka fysiologia ja käytös hämmästyttävät tutkijoita yhä uudelleen: se osaa muun muassa kierrättää omat kuona-aineensa ravinnoksi.
Suomalaisessa kansanperinteessä karhun uskottiin kuulevan, kun siitä puhuttiin – siksi sen oikeaa nimeä vältettiin ja tilalle keksittiin kiertoilmauksia arviolta pariinsataan. Otso, Mesikämmen ja Kontio ovat tunnetuimpia, mutta listalla on myös nimiä kuten Lintunen, Metsän kuningas ja pelkkä kunnioittava Hän.
Kalevalassa karhun synty kuvataan pyhänä tapahtumana: se syntyi taivaalla Otavan tähtikuvion olkapäillä ja laskettiin kultaisessa korissa alas metsän puun latvaan. Karhunkaadon jälkeen järjestettiin karhunpeijaiset – monipäiväiset juhlat, joissa kaadetun karhun henkeä lepyteltiin loitsuin ja lauluin, jotta se palaisi taivaalle ja metsäyhteys säilyisi hyvänä.
Karhun talviuni ei ole tavallista nukkumista eikä varsinaista horrosta muiden pikkunisäkkäiden tapaan: ruumiinlämpö laskee vain muutaman asteen, mutta aineenvaihdunta hidastuu silti rajusti. Karhu ei virtsaa eikä ulosta koko talvena – sen elimistö kierrättää typpipitoiset kuona-aineet takaisin proteiineiksi, eikä se menetä lihasmassaansa unen aikana.
Pennut syntyvät kesken tämän unen, tammi-helmikuussa, emon tietämättä juuri mitään. Ne ovat syntyessään sokeita ja lähes karvattomia ja painavat vain 300–500 grammaa – murto-osan siitä, mitä niiden koko täysikasvuisena tulee olemaan.
Karhun tärkein aisti ei ole näkö vaan haju: suotuisalla tuulella se haistaa ravinnon tai muun eläimen jopa 3–5 kilometrin päästä. Tämä on karhulle myös tärkein tapa välttää ihmiskontakteja – se huomaa ihmisen hajun kaukaa ennen kuin ihminen huomaa karhua.
Karhut viestivät toisilleen myös merkkipuiden avulla: ne raapivat kuorta kynsillään ja hankaavat selkäänsä runkoa vasten korkealta, jättäen jälkeensä karvoja ja tuoksua. Näin muut alueen karhut saavat tietää, kuka liikkuu missäkin – ja kuinka iso se on.
Vaikka karhu luokitellaan suurpedoksi ja sillä on petoeläimen hampaisto, sen ruokavalio on sulan maan aikaan pääosin kasvikunnasta: marjoja, juuria, versoja ja hyönteisiä, erityisesti muurahaisia. Liha on karhulle pikemminkin lisä kuin pääasiallinen ravinnonlähde.
Tästä on hyötyä koko metsälle: loppukesästä karhu syö marjoja kiloittain, ja siemenet kulkevat sen ruoansulatuksen läpi itämiskykyisinä. Karhu levittää siis kasveja laajoille alueille valmiiksi lannoitettuina – yksi monista syistä, miksi sitä pidetään metsän avainlajina.
Karhu on niin kutsuttu kanta-astuja: se laskee kävellessään koko jalkapohjansa maahan, aivan kuten ihminen – toisin kuin esimerkiksi koirat ja kissat, jotka kävelevät varpaillaan. Tämä leveä ja tukeva askellus näkyy selvästi lumi- ja mutajäljissä kantapään painaumana.
Kanta-astuminen on myös syy siihen, miksi karhu nousee niin vaivattomasti seisomaan takajaloilleen tähystämään ympäristöä – asento, joka on tuttu monista karhuhavainnoista ja -kuvista.
Karhu välttää ihmiskontaktia lähes aina, koska se haistaa ihmisen kaukaa etukäteen. Suomessa karhun aiheuttamat hyökkäykset ihmisiin ovat hyvin harvinaisia.
Karhu valittiin Suomen kansalliseläimeksi vuonna 1993 sen vahvan kulttuurihistoriallisen ja kansanperinteisen aseman vuoksi.
Ei täysin – karhun talviuni on kevyempää kuin varsinainen horros, ja emo voi esimerkiksi herätä synnyttämään pentunsa unen aikana.
Kansanuskon mukaan karhun nimen lausuminen saattoi kutsua sen paikalle, joten sille kehitettiin kunnioittavia ja pelonsekaisia kiertoilmauksia.