Urho Kekkonen johti Suomea koko kylmän sodan jännittävimmän ajan, ja hänen kautensa venyi historian pisimmäksi. Hän ehti tänä aikana sekä huippukokouksiin että palmupuuhun – ja hänen ulkopoliittinen linjansa muovasi Suomen kansainvälistä asemaa vuosikymmeniksi eteenpäin.
Kekkonen toimi Suomen presidenttinä 1.3.1956–27.1.1982, eli lähes 26 vuotta – pisimpään kuin kukaan muu. Hän oli ensimmäinen presidentti, joka valittiin useammalle kuin kahdelle kaudelle, ja hänen kauttaan jatkettiin muun muassa vuoden 1973 poikkeuslailla, jonka eduskunta sääti ilman varsinaista vaalia.
Poikkeuksellisen pitkä kausi selittyy pitkälti kylmän sodan aikaisella ulkopoliittisella jatkuvuuden tarpeella: Kekkosen henkilökohtaiset suhteet Neuvostoliiton johtoon nähtiin Suomen turvallisuuden kannalta korvaamattomina.
Ennen poliittista uraansa Kekkonen oli menestynyt kilpaurheilija: hän voitti Suomen mestaruuden korkeushypyssä vuonna 1924 tuloksella 185 cm, ja samana vuonna myös paikaltaan pituudessa sekä teki epävirallisen maailmanennätyksen paikaltaan kolmiloikassa.
Kilpaurheilu-ura päättyi vuonna 1928, mutta liikunnallisuus ei loppunut siihen. Presidenttinä Kekkonen tunnettiin intohimoisena retkeilijänä ja hiihtäjänä, ja hänen nimeään kantavat yhä useat suositut maastoreitit.
Lokakuussa 1961 puhkesi noottikriisi, kun Neuvostoliitto vaati konsultaatioita väitetystä Länsi-Saksan sotilaallisesta uhasta. Kekkonen oli tuolloin Yhdysvaltain-matkallaan Havaijilla, ja lähetti ulkoministeri Ahti Karjalaisen suoraan Moskovaan välttääkseen kirjallisen vastauksen.
Noin kuukautta myöhemmin Kekkonen matkusti henkilökohtaisesti Novosibirskiin neuvottelemaan tilanteesta. Neuvottelujen jälkeen Neuvostoliitto ilmaisi luottamuksensa Kekkoseen, ja kriisi laukesi ilman suurempaa eskalaatiota.
Yksi Kekkosen tunnetuimmista kuvista syntyi 8. lokakuuta 1965 Tunisiassa, El Hammanin keitaalla. Urheilullinen presidentti ei malttanut jäädä katsomaan sivusta, kun paikalliset kiipesivät taatelipalmuihin, vaan riisui kengät ja kiipesi perässä.
Kuva on jäänyt elämään suomalaisessa kulttuurimuistissa kevyempänä vastapainona ajan vakavalle ulkopolitiikalle – presidentti, joka ei ollut vain neuvottelupöydän takana vaan myös innokas toimija.
Kekkosen kautta symboloi niin sanottu Paasikiven–Kekkosen linja: pyrkimys pitää Suomi puolueettomana ja hyvissä väleissä sekä idän että lännen kanssa keskellä kylmää sotaa. Linja sai nimensä kahdesta presidentistä, J.K. Paasikivestä ja Kekkosesta itsestään.
Ulkopolitiikan huippuhetki koettiin heinä-elokuussa 1975, kun Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin (ETYK) huippukokous järjestettiin Helsingin Finlandia-talolla. Paikalle saapui 35 valtion- ja hallitusten päämiestä idästä ja lännestä – kansainvälinen tunnustus Suomen ulkopoliittiselle linjalle.
Osittain vaalimenestyksen, osittain eduskunnan säätämien poikkeuslakien ansiosta. Taustalla oli myös laaja käsitys siitä, että hänen henkilökohtaiset suhteensa Neuvostoliittoon olivat Suomen turvallisuudelle tärkeitä.
Ei – tämä on yleinen sekaannus. Palmuun kiipeäminen tapahtui Tunisiassa 1965, kun taas Havaiji liittyy eri tapahtumaan, vuoden 1961 noottikriisiin.
Neuvostoliiton vuonna 1961 lähettämä nootti, joka viittasi YYA-sopimukseen ja vaati konsultaatioita väitetystä Länsi-Saksan uhasta. Kriisi ratkesi Kekkosen henkilökohtaisilla neuvotteluilla Novosibirskissä.
Se toi Helsinkiin 35 valtionpäämiestä idästä ja lännestä keskellä kylmää sotaa, ja sitä pidetään Kekkosen ulkopoliittisen uran kansainvälisenä huipentumana.