Harva suomalainen on nähnyt kuikan läheltä, mutta äänen tunnistavat lähes kaikki. Laji on erikoistunut veteen niin perusteellisesti, että se on menettänyt kyvyn liikkua kunnolla maalla – ja juuri se erikoistuminen tekee siitä samalla poikkeuksellisen haavoittuvan. Yksi väärään aikaan noussut vedenpinta riittää tuhoamaan koko kesän.
Kuikka on esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun laji erikoistuu yhteen elinympäristöön äärimmilleen. Jalat ovat siirtyneet ruumiin takaosaan, mikä tekee niistä tehokkaan potkurin veden alla. Vastineeksi lintu on menettänyt kyvyn liikkua maalla: se ei juuri kävele vaan raahautuu.
Sama pätee lentoon. Kuikka ei pysty nousemaan ilmaan maalta lainkaan, vaan tarvitsee pitkän kiitomatkan avovedessä. Käytännössä laji siis viettää lähes koko elämänsä vedessä – se tulee rannalle vain pesimään, ja pesäkin on niin lähellä vettä kuin suinkin mahdollista.
Kuikan huuto on suomalaisen kesäyön tunnistettavimpia ääniä. Tyynellä vedellä se kantaa kilometrien päähän, mikä on poikkeuksellista lintuäänelle. Kaukana kaikuva, haikea sävy on antanut lajille myös paikan kansanperinteessä.
Juuri äänen takia kuikka on monelle tuttu, vaikka lintua itseään ei olisi koskaan nähnyt läheltä. BirdLifen järjestämässä äänestyksessä suomalaiset valitsivat sen rakkaimmaksi mökkilinnukseen ylivoimaisella erolla toiseksi tulleeseen.
Kuikan pesintä on hienovarainen tasapainoilu. Koska lintu ei pysty liikkumaan maalla, pesän on oltava aivan rantaviivassa – niin lähellä vettä, että emo pääsee sille suoraan uiden. Tämä tekee pesästä poikkeuksellisen alttiin vedenpinnan vaihtelulle.
Muutaman sentin nousu riittää hukuttamaan munat, ja lasku puolestaan jättää pesän hankalan matkan päähän vedestä. Siksi säännöstellyt järvet ja tekoaltaat ovat lajille vaikeita elinympäristöjä. Myös veneilyn aiheuttamat aallot ja pesimäaikainen häirintä ovat todellisia uhkia.
Kuikka sekoitetaan usein kahteen lajiin. Ensimmäinen on kaakkuri, joka on aito sukulainen mutta pienempi ja pesii mieluummin pienillä metsälammilla, jolloin lajit eivät juuri kilpaile keskenään. Kaakkuri käy hakemassa ravintonsa lentäen isommilta vesiltä.
Toinen sekaannus on silkkiuikku, joka ei ole sukua lainkaan vaan kuuluu uikkuihin. Yhtäläisyydet – sukeltaminen, matalalla uiminen, pitkä kaula – ovat seurausta samanlaisesta elintavasta, eivät yhteisestä esi-isästä. Tämä on tyypillinen esimerkki konvergentista evoluutiosta.
Paras keino auttaa kuikkaa on antaa sille tilaa. Pesivä pari häiriintyy herkästi, ja jos emo joutuu poistumaan pesältä toistuvasti, munat jäähtyvät tai päätyvät varisten saaliiksi. Rantautumista pienille luodoille ja kapeisiin poukamiin kannattaa siis välttää alkukesällä.
Mökkiläinen voi vaikuttaa myös välillisesti. Vesistöjen säännöstelyn ajoitus, rantojen rakentamisen määrä ja veneilynopeudet pesimäaikaan vaikuttavat kaikki lajin pesimämenestykseen. Havainnot kannattaa lisäksi ilmoittaa lintutietokantoihin, sillä kuikkakannan seuranta perustuu pitkälti harrastajien tekemiin havaintoihin.
Kaakkuri on pienempi ja hoikempi, ja se pesii pienillä suolammilla. Kuikka on kookkaampi ja viihtyy laajemmilla kirkasvetisillä järvillä. Kesäpuvussa lajit erottaa kaulan kuvioinnista.
Ei kannata. Pesivä kuikka häiriintyy herkästi ja voi poistua pesältä, jolloin munat jäähtyvät tai joutuvat petojen saaliiksi. Pidä etäisyyttä erityisesti alkukesällä.
Kuikka tarvitsee lentoonlähtöön pitkän kiitomatkan avovedessä, eikä se pysty nousemaan ilmaan maalta lainkaan. Liian pieni vesialue voi siksi jäädä linnulle ansaksi.
Kuikkakanta on Suomessa kansainvälisesti merkittävä, ja siksi sen seuranta on tärkeää. Suurimmat uhat liittyvät pesimäaikaiseen häirintään, vedenpinnan säännöstelyyn ja rantojen rakentamiseen.