Vielä muutama vuosikymmen sitten merikotka oli Suomessa katoamassa kokonaan – jäljellä oli vain kourallinen pesiviä pareja, ja nekin lähes lisääntymiskyvyttömiä. Tänään sama lintu kaartelee rannikolla runsaslukuisempana kuin kertaakaan mittaushistorian aikana. Käänteen takana ei ollut sattuma vaan vuosikymmenten sitkeä vapaaehtoistyö.
Merikotkan tarina on oppikirjaesimerkki siitä, miksi ravintoketjun huipulla olevat lajit kärsivät ympäristömyrkyistä eniten. Myrkky, jota on vedessä mitättömän vähän, päätyy planktoniin, planktonista kalaan ja kalasta lintuun – ja väkevöityy jokaisella askeleella. Huippupetoon asti ehtinyt pitoisuus voi olla moninkertainen ympäristön tasoon nähden.
Merikotkalla seuraukset näkyivät lisääntymisessä. Munankuoret ohenivat ja rikkoutuivat, alkiot eivät kehittyneet, ja aikuiset linnut olivat käytännössä steriilejä. Pahimmillaan koko maassa saatiin lentokykyisiksi vain muutama poikanen vuodessa – kanta oli matemaattisesti tuomittu.
Pelastus ei tullut monimutkaisesta tekniikasta vaan yksinkertaisesta oivalluksesta: jos myrkky tulee ravinnosta, tarjotaan linnuille puhdasta ravintoa. Vapaaehtoiset raahasivat vuosikymmenten ajan lihaa saariston luodoille ja kallioille talviruokintapaikoiksi.
Toinen keino oli tekopesien rakentaminen. Metsätalous oli hävittänyt saaristosta järeitä pesäpuita, joten ihmiset rakensivat niitä tilalle. Yhdistelmä toimi: kanta kääntyi nousuun ja on kasvanut siitä lähtien. Nykyään ruokintaa ei enää tarvita, ja kenttätyön vastuu on siirtynyt uusille toimijoille.
Kun huippupeto palaa, ekosysteemi muuttuu. Runsastunut merikotkakanta on alkanut vaikuttaa muihin lintuihin: se saalistaa vesilintuja ja voi häiritä niiden pesintää merkittävästi joillakin alueilla. Sama suojelun voitto, jota juhlitaan, on siis toisille lajeille uusi paine.
Tämä ei tee suojelusta virhettä vaan muistuttaa, että luonto on verkosto eikä lista. Huippupedon puuttuminen oli aikanaan yhtä lailla poikkeustila – nykytilanne on lähempänä sitä, millainen saaristo oli ennen myrkkyjen aikaa.
DDT ja PCB on kielletty Itämerellä, mutta myrkkyjen vaikutukset eivät ole kokonaan poistuneet. Lyijy on yhä todellinen ongelma: lintu saa sitä syödessään haaskoja ja saaliseläimiä, joihin on jäänyt hauleja tai luodin sirpaleita.
Uudempia uhkia ovat väärin sijoitetut tuulivoimalat ja suojaamattomat sähköpylväät, jotka voivat surmata lintuja tai autioittaa pesimäpaikkoja. Kumpikaan ei ole väistämätön: sijoituspäätöksillä ja pylväiden suojaamisella riskiä voidaan pienentää olennaisesti. Myös laitonta vainoa esiintyy edelleen.
Laji on Suomessa rauhoitettu, ja rauhoitus ulottuu myös sen säännöllisessä käytössä olevaan pesäpuuhun. Tahallinen häiritseminen on kiellettyä erityisesti lisääntymisaikana ja muuttoaikaisilla levähdysalueilla.
Käytännössä tärkeintä on pitää etäisyyttä pesään keväällä ja alkukesällä. Metsätyöt, loma-asutus, veneily ja moottorikelkkailu liian lähellä pesää voivat saada emon poistumaan, jolloin pesintä epäonnistuu. Metsästäjä puolestaan voi vähentää lyijykuormaa valitsemalla lyijyttömät patruunat.
Merikotka voi elää jopa noin neljänkymmenen vuoden ikäiseksi. Pitkäikäisyys on yksi syy siihen, miksi kannan elpyminen kesti vuosikymmeniä – laji lisääntyy hitaasti.
Merikotka ei ole vaaraksi ihmiselle. Se saalistaa pääosin kalaa ja vesilintuja sekä syö haaskoja. Aivan pienten lemmikkien osalta varovaisuus rannikolla ei ole silti turhaa.
Pääasiassa kalaa ja vesilintuja. Se on myös ahkera haaskansyöjä, mikä oli aikanaan sekä sen pelastus talviruokinnassa että nykyään lyijyaltistuksen syy.
Rannikolla ja saaristossa, erityisesti Ahvenanmaalla, Saaristomerellä ja Merenkurkussa. Talvella lintuja kerääntyy sulapaikoille ja kalasatamien liepeille.