Naali eli tunturikettu on yksi Suomen uhanalaisimmista nisäkkäistä – laji, joka oli lähellä kadota maastamme kokonaan. Sen tarina yhdistää vanhaa kansanperinnettä, äärimmäisiä selviytymiskeinoja ja vuosikymmenten sitkeää suojelutyötä, joka vihdoin alkoi kantaa hedelmää 2020-luvulla.
Naali tunnetaan suomeksi myös nimellä tunturikettu, ja nimi kertoo suoraan sen elinympäristöstä: Suomessa laji elää ja pesii vain pohjoisimman Lapin puuttomalla tunturipaljakalla, puurajan yläpuolella. Se on huomattavasti pienempi ja siroliikkeisempi kuin tuttu punakettu.
Kansanperinteessä tunturin eläimistä on kerrottu paljon tarinoita, ja yksi tunnetuimmista liittää naalin revontuliin: itä- ja pohjoissuomalaisessa perinteessä uskottiin, että tulikettu juoksee tunturissa niin vauhdikkaasti, että sen häntä raapii kipinöitä lumihangesta taivaalle asti.
Naalin talviturkki on lumivalkoinen ja tarjoaa täydellisen naamioinnin lumisessa tunturissa, kun taas kesällä turkki muuttuu selän ja pään osalta ruskehtavan harmaaksi. Harvinaisempi värimuunnos, sininaali, pysyy sinertävän harmaana ympäri vuoden.
Tieteellinen nimi Vulpes lagopus tarkoittaa suunnilleen 'jänisjalkaista kettua' – naalin tassunpohjat ovat talvella tiheän karvan peitossa, mikä eristää ne kylmältä maalta ja auttaa liikkumaan pehmeässä lumessa ilman liukastelua.
Koska ikirouta tekee kaivamisesta vaikeaa, naalit käyttävät samoja pesäverkostoja, niin sanottuja naalinluolia tai -linnoja, sukupolvesta toiseen – osa tunnetuista pesistä on satoja vuosia vanhoja. Vuosikymmenten aikana kertyneet ravinteet näkyvät pesäkummuilla poikkeuksellisen rehevänä kasvillisuutena, joka erottuu jopa ilmakuvista paljaan tunturin keskellä.
Naalin ravinnonsaanti ja pesintämenestys riippuvat suoraan pienten jyrsijöiden, erityisesti tunturisopulin, kannanvaihteluista. Hyvinä sopulivuosina naalinaaraat saavat suuria pentueita, kun taas huonoina vuosina pesintä voidaan jättää kokonaan väliin.
Naali oli Suomessa lähes hävitä kokonaan: metsästys rauhoitettiin jo 1940-luvulla, mutta silti lajin pesintä oli poikki yli 25 vuoden ajan. Pitkän tauon jälkeen naalin pesintä varmistui Enontekiöllä vuonna 2022 – suuri voitto vuosikymmenten suojelutyölle. Sittemmin pesintä on onnistunut Suomessa useana vuonna peräkkäin.
Suurin syy naalin ahdinkoon nykyään ei ole enää metsästys vaan ilmastonmuutos: tavallinen punakettu on levittäytynyt yhä ylemmäs tunturipaljakalle lämpenevän ilmaston myötä. Kookkaampana ja aggressiivisempana se vie naalilta pesäpaikkoja ja ravintoa, ja voi jopa tappaa naaleja.
Talvella, kun sopulit piileskelevät paksun lumen alla, naali turvautuu usein muihin suurpetoihin: se seuraa turvallisen matkan päässä esimerkiksi sutta tai arktisilla alueilla jääkarhua ja syö niiden saaliista jääneitä tähteitä. Tämä opportunistinen elintapa säästää naalilta arvokasta energiaa vaikeimpina kuukausina.
Metsähallitus ja WWF ovat vieneet tuntureille kymmeniä koiranruualla täytettyjä ruokinta-automaatteja, joiden kapea suuaukko päästää sisään vain pienen ja siron naalin – kettu ei mahdu syömään. Yhdessä ketunpyynnin kanssa lisäruokinta on ollut avainasemassa naalin paluussa.
Ei – naali (Vulpes lagopus) on eri laji kuin punakettu (Vulpes vulpes), vaikka ne ovatkin lähisukulaisia. Naali on pienempi ja sopeutunut äärimmäiseen kylmyyteen.
Naali on Suomessa äärimmäisen uhanalainen ja kanta koostuu vain muutamasta lisääntyvästä parista, joita seurataan tarkasti vuosittain.
Naali rauhoitettiin Suomessa jo 1940-luvulla liiallisen metsästyksen vuoksi, mutta kannan elpyminen on silti vienyt vuosikymmeniä.
Kyllä – muun muassa viemällä retkillä syntyneet ruokatähteet pois tunturista, jotta ne eivät houkuttele naalin kilpailijaa eli kettua naalin elinalueille.