Suomi kuului Ruotsiin yli kuusisataa vuotta – pidempään kuin se on ollut osa Venäjää ja itsenäinen yhteensä. Sinä aikana syntyivät kirkko, lainsäädäntö, kaupungit, hallinto ja kirjakieli. Kun tänään ihmetellään, miksi Suomi muistuttaa Ruotsia enemmän kuin itänaapuriaan, vastaus löytyy näiltä vuosisadoilta.
Suomen liittyminen Ruotsin valtakuntaan tapahtui vähitellen keskiajalla, ei yhtenä tapahtumana. Perinteinen kertomus puhuu ristiretkistä, joilla kristinusko ja Ruotsin valta tuotiin Suomeen, ja tunnetuin niistä on piispa Henrikin johtama retki.
Nykytutkimus suhtautuu tähän kertomukseen varauksella. Ristiretkien kulusta – tai edes siitä, tapahtuivatko ne kuvatulla tavalla – ei ole varmaa tietoa, ja Lallin tarina on selvästi myöhempi legenda. Todennäköisempi kuva on hidas prosessi, jossa kauppa, kristinusko, verotus ja hallinto levisivät lännestä vuosikymmenten kuluessa.
Kirkko oli keskiajan tärkein instituutio: se hoiti koulutuksen, kirjanpidon, köyhäinhoidon ja suuren osan hallinnosta. Turun piispanistuin teki kaupungista Suomen kiistattoman keskuksen, ja kirkon kautta tänne saapuivat myös eurooppalainen oppineisuus ja kirjoitustaito.
Reformaatio 1500-luvulla mullisti asetelman. Valtakunnasta tuli luterilainen, kirkon omaisuus siirtyi kruunulle ja jumalanpalvelukset siirtyivät kansankielelle. Juuri tästä tarpeesta syntyi suomenkielinen kirjallisuus – uskonnollisia tekstejä tarvittiin kielellä, jota kansa ymmärsi.
Mikael Agricola oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Wittenbergissä opiskellut pappi ryhtyi luomaan suomelle kirjakieltä, jota ei aiemmin ollut olemassa. Hänen aapisensa oli ensimmäinen suomeksi painettu kirja, ja Uuden testamentin suomennos on hänen pääteoksensa.
Agricola joutui käytännössä keksimään sanoja ja oikeinkirjoituksen. Osa hänen ratkaisuistaan on käytössä yhä, osa on kadonnut. Merkitys ei ole pelkästään kielellinen: kirjakieli teki suomesta kielen, jolla saattoi käsitellä uskontoa, lakia ja lopulta politiikkaa – ilman sitä 1800-luvun kansallisliike olisi ollut mahdoton.
Ruotsin suurvaltakausi tarkoitti Suomelle raskaita velvoitteita. Sotia käytiin kaukana, mutta miehet ja verot otettiin täältä. Suomi oli myös valtakunnan itäraja, joten sodat Venäjän kanssa käytiin usein juuri suomalaisilla mailla.
Raskain jakso oli isoviha, jolloin Venäjä miehitti Suomen suuren Pohjan sodan aikana. Väestöä surmattiin, ryöstettiin ja vietiin orjiksi, ja moni pakeni meren yli Ruotsiin. Uudenkaupungin rauha päätti miehityksen, mutta samalla Ruotsi menetti suurvalta-asemansa – ja Suomen asema valtakunnan haavoittuvimpana reunana kävi entistä selvemmäksi.
Kun Ruotsin valta päättyi Suomen sotaan, Suomi ei aloittanut tyhjästä. Ruotsalainen laki jäi voimaan, luterilainen kirkko säilytti asemansa, hallintorakenteet jatkoivat toimintaansa ja ruotsi pysyi hallinnon kielenä pitkälle autonomian aikaan.
Juuri tämä perintö selittää, miksi Suomi kehittyi autonomian aikana pohjoismaiseen eikä venäläiseen suuntaan. Talonpoikien vahva asema, paikallishallinto, oikeuslaitoksen riippumattomuus ja lukutaidon leviäminen kirkon kautta ovat kaikki Ruotsin ajan perintöä – ja ne näkyvät suomalaisessa yhteiskunnassa yhä.
Tarkkaa päivämäärää ei ole. Liittyminen tapahtui vähitellen keskiajan kuluessa kaupan, kristinuskon ja hallinnon levitessä lännestä, eikä yhtenä tapahtumana.
Se on legenda. Lallin nimi esiintyy kirjallisissa lähteissä vasta lähes viisisataa vuotta väitetyn tapahtuman jälkeen, eikä ristiretkien kulusta ole varmaa tietoa.
Ruotsi oli hallinnon, oikeuslaitoksen ja sivistyneistön kieli kuusisataa vuotta, ja rannikolla asui ruotsinkielistä väestöä. Kielen asema jatkui autonomian aikaan ja kirjattiin lopulta itsenäisen Suomen lainsäädäntöön.
Molemmat olivat Venäjän miehitysaikoja. Isoviha ajoittui suureen Pohjan sotaan ja kesti kahdeksan vuotta, pikkuviha oli myöhempi ja huomattavasti lyhyempi miehitys.