Suomen nisäkäslajisto on pohjoiseksi maaksi yllättävän monipuolinen: samassa metsässä voi liikkua sekä maailman pienimpiin petoeläimiin kuuluva pikkupeto että satojen kilojen painoinen sorkkaeläin. Osa lajeista on niin taitavia piiloutujia, että moni suomalainen ei näe niitä koskaan luonnossa. Tunnistatko ne silti?
Suomen eläimistö on nuorta. Viimeisimmän jääkauden jälkeen maa oli jään peitossa, ja nykyinen lajisto on saapunut tänne vähitellen idästä, etelästä ja lännestä. Tästä syystä lajeja on selvästi vähemmän kuin eteläisemmässä Euroopassa, mutta ne ovat pärjänneet ankarissa oloissa erikoistumalla.
Pohjoinen sijainti näkyy myös siinä, miten monella lajilla on erillinen talviasu tai talvistrategia. Osa vaihtaa turkin väriä, osa vaipuu talvilepoon ja osa vain kasvattaa paksumman karvapeitteen. Sama laji voi näyttää heinäkuussa ja tammikuussa lähes eri eläimeltä.
Suomen maasuurpedot ovat karhu, susi, ilves ja ahma. Harva tietää, että ne edustavat neljää täysin eri nisäkäsheimoa: karhu on karhueläin, susi koiraeläin, ilves kissaeläin ja ahma näätäeläin. Ne eivät siis ole keskenään läheistä sukua, vaikka ne niputetaan usein samaan puheeseen.
Erot näkyvät myös maastossa. Ilves ja susi jättävät nelivarpaisen jäljen, ahma viisivarpaisen. Ilves saalistaa lähes yksinomaan tuoretta lihaa ja hyödyntää haaskoja niukasti, kun taas ahma on tunnettu raadonsyöjä. Karhu taas syö petoluokituksestaan huolimatta pääosin kasviravintoa – marjoja, kasvinosia ja hyönteisiä.
Monet kotimaiset lajit ovat mestareita jäämään huomaamatta. Liito-orava viettää lähes koko elämänsä latvustossa ja liikkuu hämärissä, joten sen läsnäolo paljastuu useimmiten vain puunjuurelle kertyneistä papanoista. Ilves liikkuu äänettömästi ja näkee erinomaisesti pimeässä, mikä tekee siitä käytännössä näkymättömän.
Osa lajeista hämää myös ulkonäöllään. Vaskitsa luullaan lähes poikkeuksetta käärmeeksi, vaikka se on jalaton lisko, joka voi vaaran uhatessa katkaista häntänsä. Supikoiraa taas erehdytään pitämään näätäeläimenä sen tanakan olemuksen ja kasvonaamion takia, vaikka se on koiraeläin – ja Suomeen levinnyt vieraslaji.
Suomen eläimistön historiaan mahtuu useita katoamisia ja paluita. Majava hävitettiin maasta metsästämällä 1800-luvulla, ja laji palautettiin myöhemmin istutuksin. Palautuksen yhteydessä maahan päätyi vahingossa myös pohjoisamerikkalainen kanadanmajava, joten meillä elää nykyään kahta majavalajia, joiden erottaminen toisistaan on vaikeaa jopa asiantuntijalle.
Metsäpeuralla on samankaltainen tarina: se metsästettiin Suomesta sukupuuttoon, mutta kanta säilyi Karjalassa ja palasi myöhemmin rajan yli. Saimaannorppa puolestaan on ainutlaatuinen tapaus – se elää vain Saimaalla, ja kanta oli 1980-luvulla vaarallisen pieni. Kalastusrajoitukset ja pesimärauhan turvaaminen ovat kääntäneet kehityksen nousuun.
Parhaat havainnot syntyvät varhain aamulla tai illan hämärtyessä, jolloin useimmat nisäkkäät liikkuvat. Kansallispuistojen lintutornit, suoreitit ja rannat ovat kiitollisia tarkkailupaikkoja, ja talvella lumi kertoo tarinan, jota kesällä ei näy: jäljistä erottaa varvasmäärän, askelkuvion ja usein lajinkin.
Suurpetohavainnot ovat myös tutkimuksen kannalta arvokkaita. Suomessa havainnot ilmoitetaan alueellisille petoyhdyshenkilöille, ja tiedot kootaan valtakunnalliseen seurantaan, jonka pohjalta kanta-arviot laaditaan. Metsässä liikkuvan kannattaa muistaa, että suurpeto väistää ihmistä lähes poikkeuksetta itse.
Karhu. Sillä on suomalaisessa perinteessä poikkeuksellisen vahva asema, mistä kertovat lukuisat kiertonimet kuten mesikämmen, kontio ja otso.
On yksi, kyy. Se puree vain uhattuna ja väistää ihmistä, jos siihen annetaan mahdollisuus. Rantakäärme on myrkytön ja rauhoitettu.
Poro on ihmisen kesyttämä ja se elää poronhoidon piirissä, kun taas metsäpeura on villi laji. Metsäpeura on kookkaampi ja tanakampi, ja sen turkki on yleensä tummempi.
Maasuurpetoja on neljä: karhu, susi, ilves ja ahma. Kaikkien kantoja seurataan vuosittain ja niiden hoitoa ohjataan lajikohtaisilla hoitosuunnitelmilla.