Kalojen elämä on suomalaisen luonnon parhaiten piilossa oleva osa: samassa järvessä voi olla laji, joka kutee keskellä pakkastalvea jään alla, ja toinen, joka on syntynyt Atlantin toisella puolella. Osa lajeista tunnistetaan hajusta ennen kuin ne on nähty. Tunnistatko sinä ne nimen perusteella?
Suomen kalasto jakautuu karkeasti kahteen: sisävesien lajistoon ja Itämeren lajistoon. Itämeri on kalojen kannalta poikkeuksellinen paikka, sillä se on maailman suurimpia murtovesialtaita – vesi ei ole makeaa eikä suolaista. Siksi siellä elää rinnakkain sekä makean veden lajeja että merellisiä lajeja, kumpikin ryhmä hieman epämukavuusalueellaan.
Sisävesissä lajimäärä on pienempi mutta elinympäristöjä on valtavasti: karut kirkasvetiset kalliojärvet, ravinteikkaat savisamennuksiset lammet ja kylmät koskireitit suosivat kukin eri lajeja. Sama laji voi kasvaa toisessa järvessä kilokaupalla ja jäädä toisessa kääpiöksi.
Kalojen lisääntymisaika on hajautunut ympäri vuoden, mikä vähentää lajien välistä kilpailua poikasten ravinnosta. Hauki on kevään ensimmäisiä: se nousee matalaan rantaveteen heti jäiden lähdettyä, koska matala vesi lämpenee nopeasti ja mäti kehittyy ripeästi.
Toisessa ääripäässä ovat syyskutuiset lajit, jotka laskevat mätinsä virtaavan veden sorapohjaan syys–marraskuussa. Mäti kehittyy soran suojassa läpi talven, ja poikaset kuoriutuvat vasta keväällä. Kaikkein poikkeuksellisin on kuitenkin laji, joka kutee keskellä pimeintä talvea jään alla.
Vaelluskalat kasvavat meressä tai suuressa järvessä mutta lisääntyvät virtaavassa vedessä. Lohi, taimen, vaellussiika, nahkiainen ja ankerias kulkevat kaikki näiden kahden maailman väliä, ja monella niistä paluu tapahtuu tarkalleen samaan paikkaan, jossa yksilö itse kuoriutui.
Juuri tämä tekee lajeista haavoittuvia. Kun joki padotaan, koko elinkierto katkeaa yhdellä rakenteella. Lähes kaikki vaelluskalamme ovatkin uhanalaisia tai vaativat erityistä seurantaa. Kalateiden rakentaminen, vaellusesteiden purkaminen ja koskien kunnostaminen ovat keskeisiä keinoja tilanteen korjaamiseksi.
Kaupallinen kalastus painottuu voimakkaasti merelle: valtaosa kaikesta Suomessa pyydetystä kalasta on avomereltä troolattua pikkukalaa, ja suuri osa siitä päätyy rehuksi ja jatkojalostukseen elintarvikkeen sijaan. Sisävesillä kaupallinen pyynti on pienimuotoisempaa ja keskittyy muutamaan arvokkaaseen lajiin.
Vapaa-ajankalastus on aivan oma maailmansa. Siinä saaliin kärkeen nousevat lajit, joita kaupallinen kalastus tuskin huomioi – tavallisia, kaikkialla viihtyviä kaloja, joita saa rannalta onkimalla. Suomessa onkiminen ja pilkkiminen kuuluvatkin jokaisenoikeuksiin, eli niihin ei tarvita lupaa.
Kaikki vedessä uiva ei ole kalaa. Nahkiaisella ei ole leukoja lainkaan, vaan se kuuluu ympyräsuisiin – ryhmään, joka erkani muista selkärankaisista jo satoja miljoonia vuosia sitten. Ulkonäön perusteella sitä luulisi ankeriaan sukulaiseksi, vaikka yhteistä on lähinnä pitkulainen muoto.
Toisaalta osa tutuista järvikaloistamme on yllättävää sukua merelliselle lajistolle. Yksi sisävesiemme yleisimmistä kaloista on ainoa turskakalojen edustaja, joka on sopeutunut makeaan veteen – ja se muistuttaa sukulaisistaan lähinnä sisältä päin, ruodoista ja rakenteesta.
Onkiminen ja pilkkiminen ovat jokaisenoikeuksia eivätkä vaadi lupaa. Viehekalastukseen tarvitaan yleensä kalastonhoitomaksu, ja monilla vesillä lisäksi vesialueen omistajan lupa.
Ahven ja hauki ovat kotimaisista lajeista kaikkein laajimmalle levinneitä. Molempia tavataan käytännössä koko maassa hyvin monenlaisissa vesissä.
Talvikutu vähentää kilpailua: poikaset ehtivät kuoriutua ja aloittaa syömisen ennen kuin kevätkutuisten lajien jälkeläiset täyttävät vedet. Kylmä vesi sisältää myös runsaasti happea.
Ankerias on erittäin uhanalainen, ja lähes kaikki sisävesiemme yksilöt ovat peräisin istutuksista. Kalastusta säädellään tiukasti, joten voimassa olevat rajoitukset kannattaa tarkistaa erikseen.