Suomen luonnossa kasvaa noin viisikymmentä luonnonmarjaa, ja niistä valtaosa – mutta ei suinkaan kaikki – on syötäviä. Marjastus on samalla yksi harvoista asioista, joissa suomalainen saa mennä toisen maalle ja ottaa sieltä jotain mukaansa täysin laillisesti. Ämpärillinen on siis kaikkien ulottuvilla, kunhan tietää mitä poimii.
Pohjoinen kesä on lyhyt mutta valoisa, ja juuri se tekee marjoista poikkeuksellisen hyviä. Kun valoa on lähes ympäri vuorokauden, kasvi ehtii tuottaa runsaasti sokereita ja väriaineita lyhyessä ajassa. Samaan aikaan viileys hidastaa kypsymistä, jolloin makuaineita kertyy enemmän.
Karu maaperä toimii samaan suuntaan. Ravinneköyhällä kankaalla kasvi panostaa selviytymiseen ja suoja-aineisiin, ja monet niistä ovat juuri niitä yhdisteitä, joita me arvostamme mausta ja terveysvaikutuksista. Suomalainen luonnonmarja on siis pieni ja tumma nimenomaan olosuhteiden takia.
Jokaisenoikeudet ovat kansainvälisesti harvinainen järjestely. Marjoja ja ruokasieniä saa poimia omaan käyttöön myös toisen omistamasta metsästä ilman lupaa – oikeus koskee myös kansallispuistoja. Metsänomistaja ei siis omista maallaan kasvavia luonnonmarjoja.
Rajat ovat silti selvät. Pihapiirin välittömään läheisyyteen ei mennä, viljelyksille ei astuta, kasveja ei vahingoiteta eikä kaiveta juurineen, eikä toiminta saa aiheuttaa haittaa. Muutamat lajit ovat lisäksi rauhoitettuja, jolloin niitä ei saa poimia lainkaan.
Puolukka on hyvä esimerkki siitä, miten pohjoinen kasvi ratkaisee lyhyen kesän ongelman. Se on ainavihanta: lehdet talvehtivat, joten keväällä ei tarvitse käyttää energiaa uusien kasvattamiseen. Vahapintaiset lehdet vähentävät haihtumista ja auttavat kestämään karua kasvupaikkaa.
Kasvi on myös hämmästyttävän pitkäikäinen. Yksittäiset versot ja lehdet elävät vain muutaman vuoden, mutta juuristo ja maanalainen kasvusto voivat olla vuosisadan ikäisiä. Kun poimit puolukoita, kasvi jalkojesi alla voi siis olla vanhempi kuin ympäröivä metsä.
Marjastajan tärkein taito ei ole hyvien paikkojen tunteminen vaan myrkyllisten lajien tunnistaminen. Näsiä on kasveistamme vaarallisimpia, ja sen kirkkaanpunaiset marjat näyttävät houkuttelevilta. Sudenmarjan tunnistaa neljästä ristikkäisestä lehdestä ja niiden keskellä olevasta yhdestä sinimustasta marjasta.
Myös kansalliskukkamme kielo on myrkyllinen kaikilta osiltaan, samoin oravanmarja ja koiranheisi. Yksi vanha nyrkkisääntö kannattaa unohtaa: se, että lintu syö marjaa, ei kerro ihmiselle yhtään mitään. Tuntematonta marjaa ei makuteta – ei edes vähän.
Marjakausi etenee järjestyksessä. Kesäkuussa kypsyy mansikka, heinäkuussa mustikka ja vadelma, elokuussa puolukka ja lakka. Syyskuu tuo tyrnin ja pihlajanmarjan, ja kauden päättää karpalo – joka poimitaan myös keväällä lumien sulettua.
Sadot vaihtelevat vuosittain rajusti. Kukinnan aikaiset hallat, kuivuus ja pölyttäjien määrä ratkaisevat, tuleeko satoa lainkaan. Pölyttäjähyönteisten väheneminen on tässä huolestuttava pitkän aikavälin kysymys, sillä ilman kimalaisia ja mehiläisiä ei synny marjaa – kasvoi kasvi kuinka hyvin tahansa.
Mansikka kesäkuussa, mustikka ja vadelma heinäkuussa, puolukka ja lakka elokuussa, tyrni ja pihlajanmarja syyskuussa. Karpalo poimitaan viimeisenä – ja uudelleen keväällä.
Roskat kannattaa puhdistaa, mutta huolellinen pesu vie marjasta makua ja lyhentää säilyvyyttä. Pakastukseen marjat menevät parhaiten pesemättöminä ja kuivina.
Voi. Jokaisenoikeudet kattavat luonnonmarjojen poiminnan myös myyntitarkoitukseen, mikä on Suomessa poikkeuksellista. Kaupallisessa toiminnassa on kuitenkin omat vero- ja lupakysymyksensä.
Se jätetään poimimatta. Marjaa ei makuteta eikä nieleskellä tunnistuksen perusteeksi. Jos epäilet myrkytystä, ota yhteys Myrkytystietokeskukseen tai hätänumeroon.