Suomen historia alkaa kirjoista vasta keskiajalla, mutta ihmisiä täällä oli jo lähes kymmenentuhatta vuotta aiemmin. Siitä ajasta ei ole yhtään kirjoitettua lausetta – vain esineitä, asuinpaikkoja, hautoja ja kallioihin maalattuja kuvia. Silti tiedämme, mitä ihmiset söivät, missä he asuivat ja mitä he pitivät tärkeänä.
Suomen tarina ihmisen asuinmaana alkaa poikkeuksellisen myöhään. Vielä parikymmentä tuhatta vuotta sitten koko maa oli useiden kilometrien paksuisen mannerjäätikön alla, eikä elämä ollut mahdollista. Kun jää suli, maa vapautui vähitellen etelästä pohjoiseen.
Ensimmäiset ihmiset saapuivat jään perässä noin kymmenentuhatta vuotta sitten, todennäköisesti etelästä ja kaakosta nykyisen Viron suunnalta. Tämä tekee Suomen esihistoriasta huomattavasti lyhyemmän kuin eteläisemmässä Euroopassa, jossa ihmisasutuksella on takanaan kymmeniä tuhansia vuosia.
Kivikauden Suomessa elettiin pyynnistä: metsästyksestä, kalastuksesta ja keräilystä. Vesistöt olivat kaiken keskiössä, sillä ne tarjosivat sekä ravintoa että ainoat kunnolliset kulkureitit tiettömässä maastossa. Siksi lähes kaikki tunnetut asuinpaikat sijaitsevat muinaisten rantojen tuntumassa.
Ajan myötä asuminen vakiintui. Keramiikan yleistyminen kertoo tästä paljon: savi-astioita ei kannata valmistaa, jos joutuu jatkuvasti liikkeelle. Kampakeraamisen kulttuurin aikana syntyi myös laajoja vaihtoverkostoja – Suomesta on löydetty esineitä ja raaka-aineita hyvin kaukaa.
Kalliomaalaukset ovat esihistorian koskettavinta perintöä. Ne on maalattu punamullalla jyrkkiin, vedestä nouseviin kallioseinämiin, ja aiheina toistuvat hirvet, veneet, ihmishahmot ja kädenjäljet. Astuvansalmi on näistä kohteista laajin koko Pohjolassa.
Maalausten tarkoituksesta ei ole varmuutta. Ne on tulkittu pyyntimagiaksi, rituaalipaikoiksi tai reviirimerkeiksi – tai kaikiksi näiksi. Selvää on, että paikat valittiin harkiten: maalaukset sijaitsevat lähes aina vesireitin varrella kohdassa, jossa kallio kohoaa suoraan vedestä ja näkyy kauas.
Maankohoaminen on suomalaisen maiseman hitain ja jatkuvin muutosvoima. Mannerjäätikön paino painoi maankuoren alas, ja jään sulettua se on noussut takaisin ylös vuosituhansien ajan – ja nousee yhä. Merenkurkussa nousu on nopeimmillaan lähes sentin vuodessa.
Arkeologille ilmiö on lahja. Koska kivikauden asuinpaikat rakennettiin rannalle ja ranta on siitä lähtien siirtynyt alemmas, asuinpaikan korkeus kertoo suoraan sen iästä: mitä korkeammalla, sitä vanhempi. Rannansiirtymäajoitus on siksi yksi Suomen arkeologian tärkeimmistä työkaluista.
Esihistoria ei pääty tiettyyn tapahtumaan vaan lähteiden luonteen muutokseen: se loppuu silloin, kun aikakaudesta alkaa olla kirjoitettuja lähteitä. Suomessa raja osuu keskiajan alkuun, kun kirkko ja hallinto toivat mukanaan kirjoitustaidon.
Raja on liukuva ja alueellinen. Etelä-Suomessa kirjallisia mainintoja on aiemmin kuin pohjoisessa, ja pitkään esihistoriallinen ja historiallinen aineisto elävät rinnakkain. Siksi rautakauden loppu ja keskiajan alku sekoittuvat toisiinsa tavalla, joka tekee juuri tuosta ajanjaksosta tutkimuksellisesti kiinnostavimman.
Noin kymmenentuhatta vuotta. Sitä vanhempaa asutusta ei voi olla, koska maa oli mannerjäätikön peitossa.
Todennäköisesti etelästä ja kaakosta, nykyisen Viron suunnalta jään vetäydyttyä. Kysymys asutuksen alkuperästä on yhä tutkimuksen kohteena, ja geenitutkimus on tuonut siihen uutta tietoa.
Ei saa. Kiinteät muinaisjäännökset ovat Suomessa rauhoitettuja, ja niiden kaivaminen ilman lupaa on kielletty. Löydöistä on ilmoitettava Museovirastolle.
Useita kohteita on yleisön saavutettavissa, ja tunnetuin niistä on Astuvansalmi Saimaan alueella. Maalaukset ovat parhaiten näkyvissä, kun kallio on kostea ja valo tulee sivusta.