Suomen presidentin virka on ollut aivan erilainen eri aikoina. Yksi hallitsi neljännesvuosisadan ja käytti valtaa, jota kukaan ei uskaltanut kyseenalaistaa; toinen jäi virkaan vain kuukausiksi. Yksi tuomittiin sotasyylliseksi, toinen sai Nobelin rauhanpalkinnon. Sama titteli, hyvin erilaiset tarinat.
Presidentin virka syntyi vuoden 1919 hallitusmuodossa, kun kuningashanke oli kaatunut. Tasavaltalaiset olivat voittaneet, mutta monarkisteille annettiin myönnytys: presidentille kirjattiin poikkeuksellisen laajat valtaoikeudet. Käytännössä Suomeen luotiin tasavalta, jolla oli lähes kuninkaan kaltainen päämies.
Juuri tämä selittää, miksi presidentin asema on ollut Suomessa niin vahva verrattuna moneen muuhun tasavaltaan. Ulkopolitiikka oli pitkään presidentin yksinoikeus, ja hän saattoi hajottaa eduskunnan ja nimittää hallituksia varsin vapaasti.
Urho Kekkosen neljännesvuosisadan mittainen kausi on Suomen poliittisen historian keskeisin yksittäinen ilmiö. Hän hallitsi ulkopolitiikkaa täysin, vaikutti hallitusten kokoonpanoon ja loi järjestelmän, jossa hänen asemaansa ei käytännössä voinut haastaa.
Kauden päätyttyä seurasi tietoinen korjausliike. Presidentti voidaan nykyään valita enintään kahdeksi peräkkäiseksi kaudeksi, valinta tapahtuu suoralla kansanvaalilla valitsijamiesten sijaan, ja valtaoikeuksia on siirretty vaiheittain hallitukselle ja eduskunnalle. Nykypresidentin tärkein tehtävä on ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtaminen yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.
Sotavuodet koettelivat virkaa poikkeuksellisesti. Kyösti Kallio erosi terveytensä murruttua ja kuoli samana päivänä Helsingin rautatieasemalla kunniakomppaniaa tarkastaessaan. Risto Ryti kantoi vastuun Saksa-suhteesta ja tuomittiin myöhemmin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä vankeuteen.
Mannerheim nousi presidentiksi tilanteessa, jossa maa tarvitsi irtautumista sodasta ja arvovaltaa neuvotteluihin. Hänen kautensa jäi lyhyeksi, ja hänen jälkeensä J. K. Paasikivi alkoi rakentaa uutta suhdetta Neuvostoliittoon – linjaa, joka määritti Suomen ulkopolitiikkaa vuosikymmeniksi.
Nykypresidentin valta on selvästi kapeampi mutta ei merkityksetön. Hän johtaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa yhdessä valtioneuvoston kanssa, toimii puolustusvoimain ylipäällikkönä, nimittää korkeimpia virkamiehiä ja vahvistaa lait.
Käytännössä merkittävä osa vaikutusvallasta on epävirallista: presidentti on maan näkyvin edustaja ulospäin ja hänen sanomisillaan on painoarvo, jota mikään pykälä ei määrittele. Turvallisuusympäristön muutokset ovat viime vuosina korostaneet viran painoarvoa uudelleen.
Presidentin käytössä on kolme kiinteistöä, joiden roolit menevät usein sekaisin. Mäntyniemi Meilahdessa on varsinainen virka-asunto, valmistunut 1990-luvulla ja suunniteltu nimenomaan kodiksi.
Presidentinlinna Kauppatorin laidalla on edustustila, jossa järjestetään valtiovierailujen tilaisuudet ja itsenäisyyspäivän vastaanotto – se televisioitu juhla, jota seuraa vuosittain miljoonayleisö. Kultaranta Naantalissa toimii kesäasuntona, ja siellä järjestetään myös vuosittaiset ulko- ja turvallisuuspoliittiset keskustelut.
Tarja Halonen, joka valittiin vuonna 2000 ja toimi virassa kaksi täyttä kautta. Hän oli aiemmin myös Suomen ensimmäinen naisulkoministeri.
Kuusi vuotta. Sama henkilö voidaan valita enintään kahdeksi peräkkäiseksi kaudeksi eli yhteensä kahdeksitoista vuodeksi.
Hän johtaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa, toimii puolustusvoimain ylipäällikkönä, nimittää korkeimpia virkamiehiä ja vahvistaa lait.
Kekkosen poikkeuksellisen pitkän ja vahvan valtakauden jälkeen haluttiin siirtää painopistettä parlamentarismiin. Valtaoikeuksia on kavennettu useassa vaiheessa 1990-luvulta alkaen.