Sienimetsässä ero herkun ja hengenvaaran välillä voi olla yksi vilkaisu lakin alle. Suurin osa suomalaisista poimii vain muutamaa varmasti tuntemaansa lajia, ja se on itse asiassa juuri oikea tapa toimia. Sienet ovat myös biologisesti outoja: se mitä koriin nostat, ei ole koko eliö vaan pieni näkyvä osa jostakin paljon suuremmasta.
Sienet muodostavat oman eliökuntansa, joka on itse asiassa lähempänä eläimiä kuin kasveja. Ne eivät yhteytä vaan hankkivat energiansa valmiista orgaanisesta aineksesta, aivan kuten eläimet. Solunseinätkin rakentuvat eri aineesta kuin kasveilla.
Näkyvä sieni on vain itiöemä – lisääntymiselin, joka kasvaa esiin muutamaksi viikoksi vuodessa. Varsinainen eliö on rihmasto, joka voi levitä maaperässä laajalle alueelle ja elää vuosikymmeniä. Sienen poimiminen ei siis tapa eliötä sen enempää kuin omenan poimiminen tappaa omenapuun.
Suurin osa arvostetuimmista ruokasienistämme – tatit, vahverot ja rouskut – ei tule toimeen ilman puita. Ne elävät sienijuuressa eli mykorritsassa: rihmasto kietoutuu puun juuriin, kerää maaperästä vettä ja ravinteita ja saa vastineeksi puulta sokereita.
Kumppanuus on usein varsin tarkka, ja siksi kokenut sienestäjä katsoo ensin puita ja vasta sitten maata. Haaparousku löytyy haavan alta, monet tatit koivikoista ja männiköistä. Sama selittää senkin, miksi näitä lajeja ei voi kasvattaa viljelmillä samaan tapaan kuin herkkusientä.
Sienimyrkyt jakautuvat karkeasti kahteen tyyppiin, ja ero on käytännön kannalta ratkaiseva. Korvasienen gyromitriini on vesiliukoinen ja haihtuva, joten sitä saadaan pois oikealla käsittelyllä – kahdella keitolla runsaassa vedessä. Kaikkea ei silti saada pois: ohjeen mukaan käsiteltynäkin sieneen jää arviolta viidennes myrkystä.
Toinen ryhmä ovat solumyrkyt, joita on esimerkiksi valkokärpässienessä ja suippumyrkkyseitikissä. Niille ei ole olemassa mitään käsittelyä. Ne kestävät keittämisen, paistamisen, kuivaamisen ja pakastamisen. Lisäksi oireet alkavat usein vasta tuntien kuluttua, jolloin myrkky on jo imeytynyt ja hoito on vaikeampaa.
Sienistä kiertää sitkeitä uskomuksia, jotka ovat vaarallisia juuri siksi, että ne kuulostavat järkeviltä. Se, että etana tai orava on syönyt sientä, ei kerro ihmisestä mitään – eläinten aineenvaihdunta on erilainen. Hyönteisten kolot eivät ole turvallisuustodistus, eikä hopealusikka tummu myrkkysienestä.
Myöskään maku ei ole tunnistusmerkki: vaarallisimmat lajimme voivat maistua täysin miedoilta ja miellyttäviltä. Ainoa toimiva sääntö on tylsä mutta pettämätön – poimi vain lajeja, jotka tunnistat varmasti, ja jätä loput metsään.
Aloittelijan kannattaa opetella muutama helppo ja vaikeasti sekoitettava laji kunnolla sen sijaan, että yrittäisi tunnistaa kaikkea. Kanttarelli, suppilovahvero ja mustatorvisieni ovat hyviä ensimmäisiä lajeja: ne ovat tunnistettavia, runsaita eivätkä vaadi esikäsittelyä.
Poiminta on Suomessa jokaisenoikeus, eli ruokasieniä saa kerätä myös toisen omistamasta metsästä. Sienet kannattaa kuljettaa korissa eikä muovipussissa, jotta ne pysyvät ilmavina, ja käsitellä saman päivän aikana. Epävarmoissa tapauksissa apua saa sienineuvojilta ja tunnistusryhmistä – ja myrkytysepäilyssä Myrkytystietokeskuksesta.
Saa. Ruokasienten poiminta kuuluu jokaisenoikeuksiin eikä vaadi maanomistajan lupaa. Pihapiirin läheisyyteen ei kuitenkaan mennä eikä maastoa saa vahingoittaa.
Monet rouskut ovat raakana kitkeriä ja vaativat ryöppäyksen eli keittämisen ennen käyttöä. Lajikohtaiset ohjeet kannattaa tarkistaa – kaikki ruokasienet eivät vaadi esikäsittelyä.
Korvasieni kuuluu kevääseen, kanttarellit keskikesään ja suppilovahverot sekä mustatorvisienet syksyyn. Sateiset ja lämpimät jaksot ratkaisevat sadon enemmän kuin kalenteri.
Ota heti yhteys Myrkytystietokeskukseen tai hätänumeroon, äläkä odota oireiden pahenemista. Vakavimmissa myrkytyksissä oireet alkavat vasta tuntien kuluttua. Ota näyte sienestä mukaan.