Talvisota kesti 105 päivää ja päättyi tappioon: Suomi menetti alueita, joilla asui satojatuhansia ihmisiä. Silti sota muistetaan selviytymisenä, koska maa säilytti itsenäisyytensä tilanteessa, jossa harva ulkopuolinen uskoi siihen. Molemmat puolet tästä ovat totta, ja juuri siksi tapahtumat kannattaa tuntea tarkemmin kuin pelkkänä sankaritarinana.
Taustalla oli Saksan ja Neuvostoliiton elokuussa 1939 solmima sopimus, jonka salaisessa lisäpöytäkirjassa Suomi luettiin Neuvostoliiton etupiiriin. Syksyllä Neuvostoliitto vaati Suomelta alueita Karjalankannakselta, saaria Suomenlahdelta ja Hankoniemeä tukikohdaksi. Suomi kieltäytyi, koska vaatimukset olisivat murtaneet maan puolustuksen.
Neuvostoliiton todellinen tavoite selvisi pian sodan alettua. Terijoen nukkehallituksen perustaminen osoitti, ettei kyse ollut vain rajansiirroista vaan koko maan haltuunotosta. Juuri tämä yhdisti suomalaiset poikkeuksellisen tiiviisti – myös ne, jotka olivat olleet vastakkain sisällissodassa reilut kaksi vuosikymmentä aiemmin.
Voimasuhteet olivat murskaavan epätasaiset miehissä, panssarivaunuissa ja lentokoneissa. Suomen etuina olivat maasto, sää ja paikallistuntemus. Metsäinen ja tietön maasto pakotti hyökkääjän etenemään kapeita teitä pitkin, mikä teki siitä haavoittuvan.
Tähän vastasi mottitaktiikka: tiellä etenevä osasto katkaistiin pienempiin osiin, jotka jäivät ilman ruokaa ja polttoainetta pakkasessa. Suksilla liikkuvat pienet partiot pystyivät siihen, mihin raskas kalusto ei. On kuitenkin syytä muistaa, että puna-armeijan heikko johtaminen ja huono valmistautuminen talvisotaan olivat yhtä lailla ratkaisevia tekijöitä.
Alkuvaiheen torjuntavoitot loivat kuvan, että puolustus kestäisi. Helmikuussa 1940 puna-armeija kuitenkin muutti taktiikkaansa ja keskitti valtavan tulivoiman Karjalankannakselle. Mannerheim-linja murtui Summan suunnalla, ja puolustus alkoi rakoilla.
Maaliskuun alussa tilanne oli kestämätön: joukot olivat uupuneita, reservit lopussa ja neuvostojoukot lähestyivät Viipuria. Ulkomaista apua oli luvattu paljon mutta saapunut vähän. Rauhan solmiminen tässä tilanteessa oli sotilaallinen välttämättömyys, vaikka ehdot olivat kovemmat kuin ne, joista oli syksyllä kieltäydytty.
Moskovan rauhassa Suomi luovutti Karjalankannaksen Viipurin kaupunkeineen, Laatokan Karjalan, osia Sallasta ja Kuusamosta, Suomenlahden ulkosaaria sekä osan Kalastajasaarennosta. Hankoniemi oli vuokrattava Neuvostoliiton laivastotukikohdaksi.
Yli 400 000 ihmistä eli noin joka kymmenes suomalainen menetti kotinsa. Siirtoväen asuttaminen muualle Suomeen oli valtava urakka, joka vaati oman lainsäädäntönsä ja muutti maaseudun rakennetta pysyvästi. Karjalaisuus säilyi Suomessa elävänä kulttuurina, mutta paluuta kotiseuduille ei tullut.
Talvisodasta tuli nopeasti kansallinen kertomus yhtenäisyydestä ja sisusta – niin sanottu talvisodan henki. Kertomuksessa on paljon totta: maa säilytti itsenäisyytensä tilanteessa, jossa Baltian maat menettivät omansa.
Historiantutkimus on kuitenkin myös purkanut liioittelua. Ulkomaista apua tuli vähemmän kuin muistetaan, yksittäisiä sankaritarinoita on paisuteltu, ja sodan hinta oli raskas: kymmeniätuhansia kaatuneita ja satojatuhansia kodittomia. Aiheen tunteminen tarkasti ei vähennä sen merkitystä – päinvastoin.
105 päivää, marraskuun lopusta 1939 maaliskuun puoliväliin 1940. Sota alkoi ilman sodanjulistusta ja päättyi Moskovan rauhaan.
Sotilaallisesti Suomi hävisi ja joutui luovuttamaan huomattavia alueita. Poliittisesti se säilytti itsenäisyytensä ja yhteiskuntajärjestelmänsä, toisin kuin Baltian maat.
Karjalankannaksen Viipurin kaupunkeineen, Laatokan Karjalan, osia Sallasta ja Kuusamosta, Suomenlahden ulkosaaria ja osan Kalastajasaarennosta. Hanko vuokrattiin tukikohdaksi.
Käsitteellä viitataan poikkeukselliseen kansalliseen yksimielisyyteen, joka syntyi ulkoisen uhan edessä ja ylitti aiemmat poliittiset jakolinjat. Termiä käytetään yhä kuvaamaan yhteen hiileen puhaltamista.