Metso on Euroopan suurin kanalintu ja yksi suomalaisen salometsän tunnetuimmista asukkaista. Sen jykevän hahmon takaa löytyy yllättävän herkkä eläin: soidinlaulun aikana se sokeutuu hetkeksi kuulostaan, talvella se elää lähes yksinomaan männynneulasilla, ja sen soidinpaikkojen kohtalo voi ratkaista koko paikalliskannan tulevaisuuden.
Metsokukko on näyttävä, tumma ja parimetrisiipinen lintu, mutta naaras eli koppelo on huomattavasti pienempi ja ruskeankirjava. Koppelon suojaväri on elintärkeä, sillä se hautoo muniaan suoraan maassa ilman kukon suojaa.
Kevään soidinaikaan metsokukot kokoontuvat perinteisille soidinpaikoille esittämään näpäytyksistä, hionnasta ja räsähdyksistä koostuvan laulunsa. Laulun huipentavan hiontavaiheen aikana linnun kuulo heikkenee hetkellisesti lähes olemattomiin – ilmiö, jota vanhat metsästäjät hyödynsivät hiipiessään lintua kohti juuri sillä hetkellä.
Metsokukot ovat poikkeuksellisen uskollisia soidinpaikoilleen: samaa metsänkolkkaa voidaan käyttää sukupolvesta toiseen vuosikymmenten ajan. Jos paikka hakataan, linnut eivät välttämättä osaa siirtyä muualle, ja paikallinen kanta voi näivettyä.
Tästä uskollisuudesta kumpuaa myös niin sanottujen 'hullujen metsojen' ilmiö: kun perinteinen soidinmetsä tuhoutuu, kukon hormonitoiminta järkkyy eikä se löydä kilpailijoita tai naaraita. Tällöin se voi alkaa pitää ohikulkijaa tai jopa autoa kilpailijana ja käyttäytyä yllättävän rohkeasti tai aggressiivisesti.
Kun marjat ja hyönteiset katoavat syksyllä, metso siirtyy syömään lähes yksinomaan männyn neulasia – karuinta mahdollista ravintoa, jota se pystyy hyödyntämään pitkien umpisuoltensa ansiosta. Se valitsee ravintopuunsa tarkkaan neulasten ravintoarvon perusteella.
Koska linnulla ei ole hampaita, se nielee pieniä kiviä eli jauhinkiviä, jotka päätyvät kivipiiraksi kutsuttuun lihasmahaan. Siellä kivet murskaavat sitkeät neulaset pienen myllyn tavoin sulavaksi massaksi.
Kovilla pakkasilla metso ei jää puun oksalle, vaan syöksyy suoraan pehmeään lumeen ja kaivautuu sinne eristävään onkaloon, jota kutsutaan kiepiksi tai kieppiin. Lumen alla lämpötila voi olla kymmeniä asteita korkeampi kuin ulkoilmassa – pahimman pakkasen aikaan metso voi viettää kiepissä jopa suurimman osan vuorokaudesta.
Kieppi suojaa samalla myös pedoilta. Riskinä on lähinnä suojasää: jos yöpakkanen jäätyy sulaneen lumen päälle, kiepistä voi tulla hetkellisesti ansa.
Metso on inspiroinut suomalaisia taiteilijoita pitkään. Tunnetuin esimerkki on Ferdinand von Wrightin vuonna 1886 maalaama Taistelevat metsot, joka kuvaa kahden kukon yhteenottoa soidinpaikalla ja on yksi Suomen kopioiduimmista maalauksista.
Vuonna 1985 metso valittiin kansanäänestyksellä Keski-Suomen maakuntalinnuksi – tunnus, jota alueella oli käytetty epävirallisesti jo 1950-luvulta lähtien. Metson jykevä hahmo koettiin luontevaksi symboliksi maakunnan laajoille metsäalueille.
Harvinaisissa tapauksissa metson ja sen pienemmän sukulaisen teeren tiet risteävät: jos koppelo ei löydä metsokukkoa, se voi paritella teerikukon kanssa. Syntyvää risteymää kutsutaan korpimetsoksi, ja sen soidinääni on kummallinen, kumea murina, joka ei muistuta kumpaakaan vanhempaislajia.
Metsokanta väheni voimakkaasti 1960–1990-lukujen välillä metsien pirstoutumisen vuoksi, mutta on viime vuosikymmeninä pysynyt melko vakaana.
Metsokukot ovat vahvasti paikkauskollisia, eivätkä ne välttämättä osaa siirtyä uudelle alueelle, jos totuttu soidinpaikka tuhoutuu hakkuissa.
Metso on painava lintu ja lentää yleensä vain lyhyitä matkoja pakoon tai puiden välillä, mutta pystyy tarvittaessa myös pidempiin lentoihin.
Parhaat mahdollisuudet ovat kevätaamuisin huhti-toukokuussa vanhoissa mäntyvaltaisissa metsissä, joissa sijaitsee tunnettu soidinpaikka.