Ennen sähkövaloa ja tiedettä maailma oli täynnä näkymättömiä asukkaita: metsän jumalia, talon suojelijoita ja vaarallisia vedenhenkiä. Moni näistä uskomuksista elää yhä sanontoina, taikoina ja tarinoina.
Läntisessä Suomessa järviä ja jokia vartioi näkki, muotoaan muuttava vedenhenki, joka houkutteli erityisesti lapsia liian syvälle veteen. Sitä käytettiin myös kasvatuksellisena pelotteena: usko näkkiin piti lapset lähempänä rantaa.
Itäisessä Suomessa, erityisesti Karjalassa, vastaavaa roolia näytteli vetehinen, joka saattoi ilmestyä ihmisen, kalan tai hylkeen hahmossa. Molempia olentoja uskottiin voitavan lepyttää heittämällä veteen metalliesine, kuten veitsi tai neula.
Lähes jokaisella talousrakennuksella uskottiin olevan oma suojelijansa: kotitonttu asunnossa, myllytonttu myllyssä ja saunatonttu saunassa. Näistä saunatonttu oli erityisen tärkeä, sillä se piti huolta löylyn puhtaudesta ja esti saunaa palamasta.
Kiitokseksi hyvästä hoidosta saunatontulle jätettiin löylyä ja vihtoja kylpemisen jälkeen. Huonosti kohdeltuna tonttu saattoi kuitenkin muuttua ilkeäksi ja vaaralliseksi – suhde oli molemminpuolinen kunnioitus.
Metsää hallitsi jumala Tapio, jonka omaisuutta olivat kaikki metsän eläimet. Metsästäjän onni riippui siitä, suosiko Tapio häntä – ja siksi metsälle lähdettäessä laulettiin loitsuja hänen lepyttämisekseen.
Tapion puoliso Mielikki, metsien kultainen emäntä, oli yhtä tärkeä: häntä pyydettiin erikseen suosiollisuutta metsästysonneen. Yhdessä Tapio ja Mielikki muodostivat metsän kaksikon, jota ilman mikään metsäretki ei sujunut hyvin.
Sana hiisi tarkoitti alun perin pyhää lehtoa eli uhripaikkaa – pyhitettyä aluetta, joka oli suojattu tavalliselta maankäytöltä ja jossa järjestettiin palvontamenoja ja juhlia.
Kristinuskon levitessä sana alkoi tarkoittaa yleisesti pelottavaa olentoa, ja lopulta se yhdistyi käsitteisiin paholainen ja helvetti – täydellinen esimerkki siitä, miten kansanuskon käsitteet muuttuivat uuden uskonnon myötä.
Juhannusta pidettiin kansanperinteessä erityisen voimakkaana hedelmällisyyden juhlana, jolloin luonto oli parhaimmillaan. Moni taika liittyi tulevan puolison näkemiseen unessa.
Tunnetuin näistä on kukkataika: seitsemän tai yhdeksän eri kukkalajia kerättiin ja asetettiin tyynyn alle, jolloin uskottiin tulevan puolison näkyvän unessa. Vastaavia taikoja tehtiin myös esimerkiksi sukan tai solmimattoman nyytin avulla.
Läheisiä sukulaisia, mutta erillisiä perinteitä: näkki tunnettiin erityisesti Länsi-Suomessa, vetehinen puolestaan Itä-Suomessa ja Karjalassa.
Kansanuskon mukaan tontut olivat hyväntahtoisia niin kauan kuin niitä kohdeltiin kunnioittavasti. Huono kohtelu saattoi tehdä niistä vihaisia ja vaarallisia.
Nykysuomessa hiisi liitetään lähinnä kirosanoihin ja paholaiseen, mutta alun perin se tarkoitti päinvastoin pyhää ja suojeltua paikkaa.
Vakavasti otettuna hyvin harvoin, mutta perinteitä, kuten kukkien laittamista tyynyn alle, harjoitetaan yhä leikkimielisesti juhannuksena.